Oodi hienolle miehelle

Kurssin suorittaminen blogia pitämällä. Ohjeissa sanottiin, että normaalisti blogisuoritus käsittää 15-20 kirjoitusta. Mutta jos luentoja on vain 10 x 2h (muistanko oikein?), sehän tarkoittaa viittä kertaa, jolloin tarvitsee säveltää omasta hatusta. Miten niin viittä? No tietysti siksi, että sieltä mennään mistä aita on matalin. Oikeasti eipä haittaa, sillä kirjoitusta kyllä löytyy. Ja olisin tämän tehtävien välisen kirjoituksen tehnyt joka tapauksessa. Tosin kirjoitukseni ei taida edes liipata mediakasvatusta. Ainakaan suoranaisesti.

Blogia kirjoittaessani olen huomannut, että homma saattaa mennä yhden asian saarnaamiseksi. Heti alussa toin julki kristillisen maailmankatsomukseni ja sehän tietty laittaa minut kristillisoikeiston lokeroon. Ei paha, sillä pidän siellä olemisesta. Harmi vaan, että alan kirjoituksissani kohta myös muistuttaa kristillisessä oikeistossa olevaa: julistan totuutta (tai jonkun mielestä hulluutta), mutta en välttämättä itse osaa/pysty tehdä niin kuin haluan. Lisäksi pyörin tämän mediakasvatuskuukauden ajan kertoen siitä millainen ihannemaailmani on. Niinpä niin - maailma ei muutu hetkessä, eikä minullakaan ole loputonta ajatusvarastoa, josta ammentaa uusia ajatuksia. Niin vain pyöritään samoissa pikku karuselleissa kuin kurssin alussakin. Pyörin edelleen samoissa aiheissa, mutta haluaisin tuoda välillä jotain konkreettista esimerkkiäkin. Olen jo pari kertaa blogissani viitannut siihen, että sanojen lisäksi maailmaa muutetaan teoilla. Haluan kertoa suuresti arvostamastani henkilöstä, joka sekä puhuu että tekee.

Tämä ristiriitainen mediahahmo aiheuttaa harmaita hiuksia tiukimmissa kristillisissä piireissä rock-henkisellä käyttäytymisellään. Toisaalta hän on myös saavuttanut melkoisen maineen hyväntekijänä ja saanut luultavasti enemmän hyvää aikaan kuin tusina minunkaltaisiani pitäisiollabloggaajia. Tämä mies on nimittäin suosikkiyhtyeeni U2:n keulahahno Bono. Tämä mies tekee rahaa musiikillaan, koskettaa ihmisten syvimpiä tunteita sanoituksillaan, kiroilee, kertoo ryyppyjuttujaan, tunnustaa julkisesti uskovansa Jeesukseen ja kaiken kukkuraksi tekee hyvää työtä kehitysyhteistyöprojektiensa tiimoilla. Varsin ristiriitainen hahmo. Kuitenkin hän on onnistunut siinä mitä hän on. On aidosti uskottava ja käyttää mediavaltaansa (vai onko sitä kellään?) oman omaisuutensa lisäksi myös moneen hyvään. Omassa ideaalimaailmassani myös minä haluaisin joku päivä tehdä hyvää ja olla kristitty, jota arvostetaan tekojensa eikä sanojensa vuoksi. En välttämättä koko maailman areenoilla vaan sille pienelle yleisölle, joka tarkkailee minua päivittäisessä kanssakäymisessä.

Nyt jääkin sitten jokaisen omaksi asiaksi pohtia onko miehestä julkisuudessa oleva kuva totuudenmukainen vai ei. En tiedä. Sen tiedän, että "fanitan kybällä" U2:n musiikkia ja arvostan heidän tekemäänsä hyvää työtä niin musiikin kuin hyväntekeväisyydenkin saralla. Olenko fani, joka näkee vain suosikkinsa hyvät puolet ja kertoo asiat väritettyjen vaaleanpunaisten silmälasien kautta? Varmasti.

Ajatusten pohjalla vaikuttavat lukuisat haastattelut, joita olen vuosien saatossa lukenut, U2:n laaja tuotanto sekä kirja Bono on Bono (Michka Assayas).