tiistai 6. lokakuuta 2009

Trokarit kuriin!

Tässä männä päivinä avauduin konserttien lipputrokareiden toiminnasta. Sanoin myös suivaantuneeni niin, että kysyin poliisin, huuto.netin ja verohallinnon verkkopalvelun kautta mahdollisia toimenpiteitä näitä retkuja kohtaan.

Huuto.netin vastauksen mukaan asia nousee esille toistuvasti aina isojen konserttien yhteydessä. Asiaa on tutkittu ja lailliseksi todettu.

Poliisi pitää asiaa verohallinnon heininä.

Verohallinnosta sanottiin, että palautetta voi jättää www.vero.fi -sivustolla olevan palautelomakkeen kautta. Sieltä juttu siirtyy asiaa tutkiville virkailijoille. Näin.

On eri asia trokata kuin myydä konserttilippu, joka jää käyttämättä yllättävän esteen vuoksi. Satunnaisesta lipunmyynnistä saa joku joskus voittoa ja joskus taas tulee takkiin. Järjestelmällinen lippujen kahminta voiton toivossa on kuitenkin syvältä. Lopetan avautumiseni tästä aiheesta. Toivottavasti muutama käräytetty veropakolainen saa trokarit järkiinsä.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Bittien ylistys!

Kaiken tämän fundamentalisoikeistollisen paasaamisen jälkeen lienee oikein ja kohtuullista kirjoittaa viimeinen kurssiin liittyvä kirjoitus vähän positiivisempaan sävyyn.

Mielestäni tekniikan ja median sekä niihin liittyvän kasvatuksen tulisi panostaa käytännöllisyyttä. Kuinka ihana onkaan rankan työ- tai koulupäivän jälkeen tulla kotiin, ottaa kuppi kaakaota, istahtaa sohvalle ja maksaa pari laskua tietokoneelta. Toinen vaihtoehto olisi polkea ensin ruosteenruskealla pyörällä kotiin (sinne se olisi kuitenkin unohtunut), pyöräillä pankille ja taas takaisin kotiin.

Entäs sitten yhteydenpito? "Mesessä", Skypessä ja muissa vastaavissa pikaviestimissä voin jättää viestini linjoilla olevalle kaverille. Hän voi omassa statuksessaan ilmoittaa keskusteluhalukkuutensa ja siitä tiedän odotanko vastausta viiden sekunnin vai viiden tunnin kuluessa. Monta kertaa irc/mese on myös pelastanut aikataulukysymyksissä. Usean henkilön neuvottelut on voitu käydä yhteisessä neuvottelussa tai yhteisellä kanavalla. Olenpa sitäkin harrastanut, että kadonneeseen puhelimeen on soitettu "ruudun toiselta puolelta". Ja niinpä vaan on puhelin löytynyt!

Eli ei se tekniikka nyt aivan pelkkää kyykäärmeen sikiötä ole, vaikka välillä olen siihen suuntaan ollut kallellani.

Nautitaanpa tekniikan hienouksista, mutta ei unohdeta kävellä myös syksyn ruskametsässä.

PS:
Entäs sitten bloggailun jatkaminen? Tähän voin vain lainata erästä suomalaista urheilijaa mukaillen: "Ehkä jatkan, ehkä en."

Vielä kerran pornosta

Kurssikirjaa lukiessani (plop plop, tästä lauseesta kuuluu ropista plussaa) törmäsin kappaleeseen ”Koukussa nettiin” (s. 145 – 146, Tuominen & Mustonen 2007). Kappaleessa mainitaan netti- ja peliriippuvuus. Kurssimme tiimoilta on blogeissa käyty jo osin kiivastakin keskustelua pelaamisesta ja siihen vietetystä ajasta. Siihen en tässä yhteydessä sen kummemmin puutu, vaan keskityn pornoaddiktioon.

Yleinen käsitys tuntuu olevan, että porno on miehistymiseen ja joskus jopa miehuuteen liittyvä tekijä (nykypäivänä yhä useammin myös naiseuteen). Entäs sitten kun tästä miehisyyden ylpeydellä kannetusta kruunusta tuleekin taakka? Onko olemassa miehiä, jotka kaikessa miehisessä uhossaan ovatkin vain pikku poikia liian elävine kaluineen. Sporting Chance -klinikan toimitusjohtaja Peter Kay toteaa pornoriippuvuuden olevan yhä useamman valioliigapelaajan ongelma (Urheiluviikko). Kyseessä ei ole edes tiukkanutturainen pyhäkoulutäti, vaan ammattiurheilijoiden kanssa työskentelevä asiantuntija.

Entä mikä on vialla, kun uimapukumallin mies jättää hänet nuoremman naisen ja pornon takia? (MTV3). ”There's something wrong with the world today”, lauloi Steven Tyler (Aerosmith) aikoinaan. I couldn't agree more!

Asiassa on herätty myös kristillisillä foorumeilla. Emmehän me kristityt (uskovaiset, julkikristityt, whatever: u name it) pahalta luonnoltamme eroa juurikaan tavallisesta maan taaplaajasta, vaikka välillä muuta luulemmekin. Ameriikan mailla kristittyjen miesten pornoriippuvuuteen on tartuttu hanakammin, mutta vasta viime aikoina aiheeseen on tartuttu myös Suomessa. Aiheeseen liittyviä nettisivustoja on monia, tässä muutama esimerkkinä.
www.xxxchurch.com
www.koukussapornoon.com
www.settingcaptivesfree.com
www.purelifeministries.org

Porno aiheena varmasti herättää tunteita niin myötä- kuin vastakarvaan, joten pari varoituksen sanaa lienee paikallaan:
Yläpuolella esitellyt sivut käsittelevät pornoaddiktiota kristillisestä näkökulmasta. Älä klikkaa niitä jos sen jälkeen koet tarvetta valittaa tuputtamisesta ;)
Tiedän esittäväni asiat mustavalkoisesti.


Viitteet:
Tuominen, S. & Mustonen, A. Tunteella ja järjellä nettiin – Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 137 – 150. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf

MTV3. (3.7.2008): Huippumallin likainen avioero: teinirakas ja pornoaddiktio. Saatavissa: [http://www.mtv3.fi/viihde/uutiset/muut.shtml/669235?brinkley_christie]. Viitattu 5.10.2009.

Urheiluviikko (31.10.2006): Pornoaddiktio ammattilaisjalkapalloilijoiden ongelma. Saatavissa: [http://www.urheiluviikko.net/pornoaddiktio-ammattilaisjalkapalloilijoiden-ongelma/4381/]. Viitattu: 5.10.2009.

Ei mediakasvatus, eikä arvokasvatus...vaan nämä kaksi yhdessä!

Tämän kirjoituksen lähtökohdat ovat varsin erikoiset. Mutta ei hätää, niin on erikoinen itse aiheeseen vievä aasinsiltakin. Olen juuri viettänyt unettoman yön ja kylmän aamun jonotettuani lippuja siihen niin kovasti mainostamaani konserttiin. Kyllä – jos olen elossa ja ehjänä, nautin elokuussa 2010 U2:n musiikista Olympiastadionilla. Tässä ovat siis lähtökohdat, mutta eivät kaikki. Edellisen yön unettomuuteni johtui lippujen nopeasta myyntitahdista. Suurin osa lippujen ostajista kuuluu innokkaaseen fanilaumaan, joka ostaa liikeneviä lippuja epätoivon vimmalla. Joukkoon mahtuu myös trokareita, jotka käyttävät toisten taidenälkää hyväksi. Nuo kelvottomat lurjukset ovat harjaantuneet ostamaan lippuja maksimimäärän, jotta voisivat loppuunmyynnin jälkeen kiskoa fanien selkänahasta loputkin sentit. Tästä suivaantuneena hermostuin siihen, että tekniikkaa kyllä osataan käyttää, mutta sen käytön tähtäimenä on vain oman navan hyvinvoinnin lisääminen. Ja tämä oli se aasinsilta, sitten asiaan.

Peruskoulun opetussuunnitelmassa (s. 39, 2004) sanotaan: ”oppilaan halutaan ... suhtautumaan kriittisesti median välittämiin sisältöihin ja pohtimaan niihin liittyviä eettisiä ja esteettisiä arvoja viestinnässä...”. Laitinen (s. 70, 2007) toteaa visuaalisen mediakasvatuksen tehtäviin kuuluuvan ilmaisullisten, esteettisten ja eettisen arvojen pohdinnan ja kokeilemisen itse kuvaa tekemällä. Laitinen kannattaa linjausta, jossa arvomaailmaa ei siirretä oppilaisiin sen paremmin viihdeteollisuuden kuin opettajankaan toimesta.

Mutta mitäs mitäs? Kenelle jää sitten vastuu arvokasvatuksesta? Mustosen (s. 16, 2006) mukaan ”lapsen läheisillä on merkityksellinen rooli siinä, ettei lapsen arvo- ja todellisuuskäsitys eikä maailmankuva muodostu yksinomaan mediasta” (katso: s. 128, Niinistö & Ruhala 2007). Vanhempien ei myöskään tulisi mennä siihen lankaan, että lapset teknisesti taitavampina käyttäjinä olisivat myös tarpeeksi sivistyneitä käyttäytymään siivosti netissä.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Mielestäni jokaisen ihmisen tulisi heittää hyvästit tälle individualistista ajattelutapaa kannattavalle ilmapiirille ja alkaa oikeasti välittää läheisistään. Itseään satuttava lapsi (tai aikuinenkin) ei ole vain sosiaalihuollon tai omien vanhempiensa vastuulla. Varsinkin meidän nykyisten tai tulevien opettajien on herättävä huomaamaan nykynuorten hämärtyneet arvokäsitykset. Olkaamme rohkeasti esimerkkeinä ja tukena nuorille, jotka tarvitsevat meitä. (Tunsin suurta tarvetta lopettaa vuodatukseni kehotukseen :D)

PS:
Menetin tosiaan hermoni nettitrokareihin ja kysyin mitä näille ilkimyksille on tehtävissä. Odotan vastauksia mm. poliisilta, verohallinnolta ja huuto.netin ylläpidolta. Otetaan heidän rahansa ja jätetään ne metsän eläimille ja taivaan linnuille!!


Viitteet:
Laitinen, S. Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 61 – 72. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf

Mustonen, A. (2006). Mediasta se pienikin ponnistaa. Teoksessa Niinistö, H. ja Ruhala, A.(toim.), Henriksson, A.& Pentikäinen, L. Mediametkaa! Mediakasvattajan käsikirja kaikilla mausteilla. Jyväskyä; Gummerus, 16–20.

Niinistö, H. & Ruhala, A. Pienten lasten mediakasvatus. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 123 – 136. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf

POPS 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallitus. Saatavissa [WWW]: http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf

torstai 1. lokakuuta 2009

Kaikenlaiset kuvatukset repivät verkkokalvoni verille

Menen ruokakauppaan ja näen edessäni kaurahiutalepaketteja. Osa niistä on hyvin tylsän näköisiä, kun taas osassa myös paketin ulkonäköön on panostettu suuresti. Kumman paketin ostan? Jos olisin rikas, lankeaisin varmasti siihen ansaan, että ostaisin mukavammalta näyttävän paketin. Onneksi(?) olen köyhä ja joudun valitsemaan kaurahiutaleeni kilohinnan perusteella. Mutta onnistunko toimimaan näin rationaalisesti joka tilanteessa? Entäs jos ostan tai lainaan tenttikirjan? Valitsenko sen, joka on tehty houkuttelevimman näköiseksi? Usein käy näin. Entäs sitten kadunvarsilla sijaitsevat kyltit tai pyörivät mainospilarit? Ostanko kahvitteluherkukseni mieluummin sen keksin, jonka kuva on pyörinyt pääkadun varrella? Vastaus on mitä luultavimmin: kyllä. Kuvia on joka paikassa ja niiden tehtävänä on (suhteellisen usein) tarkoituksena toimittaa pienet opiskeluuni saatavat valtionavustukset jonkin enemmän tai vähemmän monikansallisen yrityksen voitoksi. Ainahan näin ei tietenkään ole, mutta usein on. Moni normaalissa kaupunkikuvassa näkemäni kuva osuu tähän kategoriaan.

Kuvien merkityksestä kirjoittaa Sirkka Laitinen, jonka mukaan ”visuaalisuus on kulttuurissamme kaikkialla” (s. 61, Laitinen 2007). Visuaalisuuden lonkeroiden kiertymisen huomaa myös muussa viihteessä. Vielä pari vuosikymmentä sitten ainoat tehosteen rock-konsertissa olivat valot ja savu (visuaalisuutta nekin). Nykyään konsertissa musiikki on enenevässä määrin vain osa kokemusta. Lopun vaikutelman luovat valot, näytöt, rakennelmat jne. Itsekin aion ensi maanantaina sännätä jonottamaan lippuja U2:n konserttiin. U2:n spektaakkelithan koostuvat sydäntä riipaisevan kauniin musiikin lisäksi myös yhdestä maailman näyttävimmästä lavaspektaakkelista. (Tämä oli sitten pakollinen fanitus tämän päivän bloggauksen osalta :)

Millainen ympäristömme olisi ilman niin suurta visuaalisuutta? Luultavasti aika tylsä, luulen minä. Kuka haluaisi asia harmaassa betoniviidakossa? En minä ainakaan. Eli eivät markkinavoimien syytämät kuvat välttämättä pelkkiä pahoja asioita ole.

Millaisia kuvat ovat? Kuvat kuvastavat nykyaikaamme, sillä niiden taustalla on aina vaikuttava kulttuuri (s. 64, Laitinen 2007). Erikoisesti miehenä huomaan enemmän tai vähemmän seksistä vihjailevien mainoskuvien ryöpyn. Tähän kohtaan sisältyykin sitten päivän moralisoiva avautumiseni. Seksi myy ja sen ovat mediamogulit huomanneet. Useat mainokset myyvät naisen ruumiilla. Tästä kärsivät mielestäni kaikki. Feministismieliset naissukupuolen edustajat älähtävät naisen esineellistämisestä. Suuri osa miessukupuolisista pallontallaajista luultavasti vähät välittää tällaisen mainonnan ongelmallisuudesta. On kuitenkin olemassa se porukka miehistä, jotka haluaisivat valikoida verkkokalvoilleen tulevaa alastomuuden tai vähäpukeisuuden määrää. Usein tämä onnistuu television kanavasäädintä käyttämällä tai tietokoneen hiirtä klikkaamalla. Aina ei kuitenkaan kannata kävellä silmät kiinni tiheästi liikennöidyllä kadulla. Ehkä nyt vähän kärjistän asioita tässä saarnassani, mutta sama suomeksi sanottuna: kritisoin mediailmapiirin yleistä pornoistumista.

Laitinen (s. 70, 2007) mainitsee, että visuaalisen mediakasvatuksen ei tulisi taipua viihdeteollisuuden vaatimusten edessä, mutta ei toisaalta myöskään sortua saarnaamaan. Olen tästä aika pitkälti samaa mieltä. Mielestäni visuaalisessa mediakasvatuksessa olisi otettava kantaa myös edellä mainittuun (mielestäni viihde- ja mainostoiminnasta lähtöisin olevaan) pornoistumiseen, mutta jätettävä ratkaisun mahdollisuus oppilaalle itselleen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani tarkkailen päivän tehtävänantoa ja huomaan käsitelleeni vasta noin kolmasosan annetuista aiheista! Lienee aika vaihtaa jumitusvaihteelta selkeästi asiapitoisemmalle linjalle.

Entäs televisio visuaalisen median edustajana? Mielestäni televisiossa toteutuu sama kuin edellä mainitsemissani rock-konserteissa. Enää (eikä varmaan enää pitkään aikaankaan) televisio ei ole pelkkää liikkuvaa kuvaa, jolla luodaan kuvia ihmisten verkkokalvoille. Ei! Televisio- ja elokuvatuotannossa panostetaan onneksi myös kuvan ohella välittyvän äänen laatuun. Monissa elokuvissa musiikin tekemiseen onkin käytetty sinfoniaorkestereita. Ilman ääntä usea elokuva olisi paljon tylsempi. Kuvittelepa vaan vaikka kauhuelokuva ilman lajityypille ominaisia staccatoja! Musiikki yksinään ei toimi niin säikäyttävästi, eikä kuvakaan. Mutta yhdistetäänpä ne ja saadaan aikaan kananlihalle noussut nahka ja selkäpiitä karmiva tunne. Toisaalta myös elokuvan tulkitsemiseen pätee jo luennolla moneen kertaan todettu asia: jos pääsee itse tekemään, oppii myös näkemään. Myös Laitinen toteaa tämän seuraavaan tapaan:”Median kuvastoa ei opita tulkitsemaan pelkästään median vastaanottajina, vaan aktiivisesti itse tuottamalla ja ilmaisemalla” (s. 70, 2007).

Kirjoitelmani on jo sen verran pitkä, että voin onnitella sinua jos pääsit tänne asti. Tämän takia kommentoin tehtävänannossa mainittua lehtien kuvitusta erittäin lyhyesti: Mielestäni kuvat lehtijuttujen tehostajina ovat erinomainen asia. Kuinka moni uutinen jääkään lukematta jos siihen ei ole yhdistetty kuvaa? Lisäksi tuntuu, että tärkeimmät (tai myyvimmät) artikkelit on varustettu kuvilla. Jopa niin räikeästi, että välillä kuvatekstiksi on jouduttu kirjoittamaan:”Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen.”

Kertooko tämä mitään kuvien vallasta meihin?


Viite:
Laitinen, S. Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 61 – 72. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf