...blogin pitämiseen nimittäin. Nyt kun tässä on päästy vasta vauhtiin niin kurssi meinaakin loppua. Totta puhuen: en minä niiden viitteiden etsimiseen käytettävästä ajasta pidä, mutta kirjoittaminen on ihan kivaa :)
Olis hauska toitotella ajatuksiaan pari kertaa viikossa ja kuulla kannustavia kannanottoja. Nythän tilanne on vaan niin, että tuskin ketään kiinnostaa minun blogini "oikeassa elämässä". Mutta ensi viikon jälkeenhän se nähdään?
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
tiistai 29. syyskuuta 2009
Mediapaastosta mediadieetiksi
PILOILLE MENI!!
Mikä meni piloille? No mediapaasto tietysti. Eilisen luennon ollessa vielä käynnissä googletin sanaa "mediapaasto" ja päädyin Perniön yläasteen mediapaastoa käsittelevälle sivulle (http://edu.pernio.fi/ylaaste/Mediapaastotiedote.htm). Päätin pitää kyseisen sivun mallia mukailevan mediapaastopäivän eli "ruuduttoman" päivän.
Käytännössä lähdin toteuttamaan paastoani pistämällä tietokoneen lepotilaan heti luennon päätyttyä. Tietokoneeseen kajosin uudemman kerran vasta nukkumaan mennessäni, kun sammutin koneen tyystin. Sitä ei vielä taideta laskea paaston rikkomiseksi. (Kone aukesi seuraavan kerran vasta aamulla) Ruuduttoman päivän kunniaksi soin itselleni kirjan lukemisen. Tätä puuhaa harjoitinkin sitten keskivertopäivää enemmän. Lisäksi täytyy tunnustaa, että illalla katsoin...televisiota... Niinpä niin. Jack Bauer pelastaa jälleen kerran maailmaa ja se oli nähtävä - paastosin tahi en. Mutta on minulla hyvä perustelu tälle paastorikkomukselle. Jack Bauer (24) seikkailee seikkailunsa uusintana sunnuntaina, mutta sarja näkyy niin myöhään, että mediapaastoni olisi vaikuttanut negatiivisesti tulevaan mediankäyttööni. Olisin jättänyt mediapaaston kunniaksi ohjelman katsomatta eilen, jotta voin katsoa sen keskellä yötä viikon kuluttua? Ei sentään. Videoitakaan en omista.
Mutta paastorikkeitä tuli useampiakin. Juttelin puhelimessa tyttöystäväni kanssa illalla. Hui sentään! Mutta ajattelin tyttöystäväni olevan tärkeämpi kuin koulutehtävän. Luullakseni olen oikeassa :) Myös työhön ja opiskeluun liittyvät asiat tuli hoidettua puhelimitse tai tietokoneen avulla. Entäs puhelimen käyttäminen kellona?
Uusi aamu (tämä päivä) olikin sitten jo vaikeampi käsitellä. Menin kuuntelemaan opetusta ja sen takia tarvitsin tietokonetta. Käytin konetta muistiinpanojen tekemiseen, mutta oppituntien välissä (ja joskus jopa tunnin aikana, kröhöm) eksyin tekemään koneella jotain muuta kuin pelkkää työtä.
Näin. Mitä jäi käteen?
- pidemmät yöunet
- vähemmän jumissa olevat niskat
- into viettää joskus vapaaehtoisesti mediavapaa päivä.
Ainiin: Luin myös iltapäivälehtien lööpit kaupan ohi kävellessäni. Voi minua. Jos olen mediankäyttäjänä ylipainoinen, ei viime vuorokausi vielä minua paljon laihduttanut. Korkeintaan näytti minulle sopusuhtaisen mediankäytön mallin. Paastoksi sitä ei voi missään tapauksessa kutsua.
Mikä meni piloille? No mediapaasto tietysti. Eilisen luennon ollessa vielä käynnissä googletin sanaa "mediapaasto" ja päädyin Perniön yläasteen mediapaastoa käsittelevälle sivulle (http://edu.pernio.fi/ylaaste/Mediapaastotiedote.htm). Päätin pitää kyseisen sivun mallia mukailevan mediapaastopäivän eli "ruuduttoman" päivän.
Käytännössä lähdin toteuttamaan paastoani pistämällä tietokoneen lepotilaan heti luennon päätyttyä. Tietokoneeseen kajosin uudemman kerran vasta nukkumaan mennessäni, kun sammutin koneen tyystin. Sitä ei vielä taideta laskea paaston rikkomiseksi. (Kone aukesi seuraavan kerran vasta aamulla) Ruuduttoman päivän kunniaksi soin itselleni kirjan lukemisen. Tätä puuhaa harjoitinkin sitten keskivertopäivää enemmän. Lisäksi täytyy tunnustaa, että illalla katsoin...televisiota... Niinpä niin. Jack Bauer pelastaa jälleen kerran maailmaa ja se oli nähtävä - paastosin tahi en. Mutta on minulla hyvä perustelu tälle paastorikkomukselle. Jack Bauer (24) seikkailee seikkailunsa uusintana sunnuntaina, mutta sarja näkyy niin myöhään, että mediapaastoni olisi vaikuttanut negatiivisesti tulevaan mediankäyttööni. Olisin jättänyt mediapaaston kunniaksi ohjelman katsomatta eilen, jotta voin katsoa sen keskellä yötä viikon kuluttua? Ei sentään. Videoitakaan en omista.
Mutta paastorikkeitä tuli useampiakin. Juttelin puhelimessa tyttöystäväni kanssa illalla. Hui sentään! Mutta ajattelin tyttöystäväni olevan tärkeämpi kuin koulutehtävän. Luullakseni olen oikeassa :) Myös työhön ja opiskeluun liittyvät asiat tuli hoidettua puhelimitse tai tietokoneen avulla. Entäs puhelimen käyttäminen kellona?
Uusi aamu (tämä päivä) olikin sitten jo vaikeampi käsitellä. Menin kuuntelemaan opetusta ja sen takia tarvitsin tietokonetta. Käytin konetta muistiinpanojen tekemiseen, mutta oppituntien välissä (ja joskus jopa tunnin aikana, kröhöm) eksyin tekemään koneella jotain muuta kuin pelkkää työtä.
Näin. Mitä jäi käteen?
- pidemmät yöunet
- vähemmän jumissa olevat niskat
- into viettää joskus vapaaehtoisesti mediavapaa päivä.
Ainiin: Luin myös iltapäivälehtien lööpit kaupan ohi kävellessäni. Voi minua. Jos olen mediankäyttäjänä ylipainoinen, ei viime vuorokausi vielä minua paljon laihduttanut. Korkeintaan näytti minulle sopusuhtaisen mediankäytön mallin. Paastoksi sitä ei voi missään tapauksessa kutsua.
torstai 24. syyskuuta 2009
Medialukutaitoni, onko sitä?
Rakas mediapäiväkirjani. Tehtävänäni on arvioida omaa medialukutaitoani. Vielä tässä vaiheessa kurssia joudun hieman tarkistamaan määrittelyistä, mitä medialukutaito käytännössä on. Tehtävänannossa sanotaan seuraavaa: ”medialukutaitoinen ihminen osaa käyttää mediaa, kykenee ilmaisemaan itseään medialla, osaa arvioida kriittisesti mediaesityksiä ja ymmärtää mediakulttuurin ilmiöitä, kuten julkisuus tai brändäys”. Perusopetuksen opetussuunnitelmassa medialukutaito mainitaan monessa kohtaa. Tavoitteena on kehittää oppilaan medialukutaitoa milloin mihinkin liittyen (POPS 2004). Kirjallisuudessa Christ & Potter (1998, kts. s. 51 – 52, Lipponen 2007) medialukutaidon käsitteen on sanottu olevan yleisimmin ymmärrettävissä medialukutaitoisen henkilön ominaisuuksina. Medialukutaitoinen ihminen ”pystyy hankkimaan tietoa, arvioimaan ja analysoimaan sitä. Hän kykenee myös ilmaisemaan itseään tuottamalla painettuja sekä digitaalisia mediaesityksiä. Lisäksi hän osaa suhtautua kriittisesti mediaa ja mediaympäristöä kohtaan.” (s. 51 – 52, Lipponen 2007) (Huom. Lipponen taasen viittaa tässä kohden seuraaviin tutkimuksiin: Aufderheide 1997; Christ & Potter 1998 ja Kotilainen 1999, 2005)
Tehtävänannon luettuani tutustuin medialukutaidon määritelmiin ja tämän jälkeen harmaa aivomassani lähti liikkeelle. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Tottakai osaan käyttää uusia sähköisiä medioita. Tietysti olen kriittinen median lukija ja osaan arvioida median takana vaikuttavia tekijöitä.” Tämän jälkeen aloi kirjoittaa juuri nyt lukemaasi tekstiä ja harmaa aivomassani jatkoi villiä juoksuaan. Omien ajatusteni selvittämiseksi päätin vastata kurssin vetäjän Timo Portimojärven tehtävänantoon järjestelmällisesti ja kohta kohdalta.
”Osaa käyttää mediaa”
Osaanko minä käyttää mediaa? Taas tullaan luonnollisesti sen kysymyksen eteen, mitä medialla tarkoitetaan? Tässä vaiheessa blogin kirjoittamista olen kuitenkin jo niin vauhti päällä, että en enää puutu siihen. Mielestäni osaan käyttää tärkeimpiä mediavälineitä: osaan löytää haluamani lehden joko netistä, kirjaston tietokannoista tai kaupan lehtihyllyltä. Osaan myöskin avata television ja löydän tarvitsemani televisiokanavat. Oikeastaan television kanssa taiteilussa olen jäänyt paitsi yhdestä ihanuudesta: en ole koskaan käyttänyt maksullisia kanavia ja niihin liittyviä kortteja digiboksissa. Oletusarvoisesti kyseessä ei ole kuitenkaan sen vaikeampi asia kuin aktivoida boksi jonkin netistä saatavan (maksetun) koodin avulla tai ostaa kortti lähimmältä ”ärrältä”. Ehkäpä tähänkin hienouteen joskus tutustun. Yllättäen myös radiota olen kuunnellut.
”Uuden median” edustajana voisin mainita Internetin. Tätä nykyä käytän nettiä päivittäin, joten oletusarvoisesti löydän sieltä kaiken tarvitsemani. Lähinnnä löydän uutta aina sitä mukaa, kun oma tiedontarpeeni lisääntyy. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutustuessani Linuxiin olin lähes keltanokka sen suhteen. Alussa kysyin ystäviltäni apua, mutta loppuvaiheessa osasin etsiä itse tietoja netistä.
”Kykenee ilmaisemaan itseään medialla”
Täytyy tunnustaa, että tällä hetkellä osaan ilmaista itseäni vain netissä. Osaan ilmaista itseäni Facebookissa, Irc-galleriassa, MySpacessa... mitä näitä nyt on? Kaikkien niiden käyttöliittymän kanssa en ole viimeisen päälle ”sinut”, mutta tulen toimeen ja saan ajatukseni muiden nähtäville. Teknisten ominaisuuksien puolesta osaan tehdä itseni tunnetuksi myös erilaisin toimisto-ohjelmistoin. Osaan tehdä esitysgrafiikkaa, osaan käsitellä kuvia ja leikata-liimata tekstiä. Kaikkea en osaa välttämättä kauhean laadukkaasti, mutta osaan kuitenkin vähän. Televisiotuotannosta tai lehtituotannosta en tiedä juuri mitään. Kerran teimme harjoitus-dvd:n koulussa, mutta kokemus ei ole vallan kattava.
Yksi osa-alue, jota haluaisin paremmin hallita on studio-ohjelmistojen hallinta. Eli jos nyt halutaan pysyä tehtävänannossa niin en välttämättä kykene ilmaisemaan itseäni valmiin levyn muodossa (ainakaan omin voimin), vaikka osaisinkin itse luoda kitarallani tunnelmia. Tulipahan tämäkin sivuraide koluttua :)
”Osaa arvioida kriittisesti mediaesityksiä”
Osaanko oikeasti arvioida mediaesityksiä kriittisesti? Luulen ainakin osaavani. Uskon kuitenkin, että meillä kaikilla on oma menneisyytemme, joka vaikuttaa kunkin tapaan havainnoida ja tulkita maailmaa. Myös minä olen osa tätä riippuvuussuhteiden ketjua.
Summa summarum: Osaan mielestäni arvioida mediaesityksiä kriittisesti, mutta tunnustan, että minunkin ajatuksiani ohjailee oma historiani.
”Ymmärtää mediakulttuurin ilmiöitä, kuten julkisuus ja brändäys”
Brändäys. Tätä termiä olen kuullut jo markkinoinnin luennoilla TTY:llä. Minun mielestäni termiin liittyy voimakas lataus luvasta kertoa yleisölle ”omaa totuutta”. Esimerkiksi televisiomainoksethan pyrkivät tähän: esitetään tuote brändinä, joka on enemmän kuin pelkkä myynnissä oleva tuote.
Viime aikoina huomioni on herättänyt Lidlin mainoskampanja, jossa selkeästi nostetaan kauppaketjun oman limsamerkin imagoa. Tällöin selkeästi nostetaan juoman brändiä. Sama pätee moneen muuhun asiaan mitä tapahtuu netissä. Hmm... ainakin voimakkaasti väitän ymmärtäväni brändäyksen ilmiönä.
Julkisuuden merkitystä en ole vielä viimeisen päälle ymmärtänyt. On iltapäivälehtien ja television luomaa julkisuutta ja sitten on alakulttuurien (mm. eri ryhmittymien tai nettiyhteisöjen) luomat kulttimaineet. Ymmärränkö julkisuuden? En ihan loppuun asti. En ilmiönä, enkä tavoiteltavana asiana. Ihmiset luultavasti olettavat julkisuuden henkilöiden olevan muita onnellisempia ja tämän takia julkisuuteen hakeudutaan hinnalla millä hyvänsä. Noniin. Lopetan ennen kuin päädyn taas moraalisaarnan puolelle :) Tulihan tässä tekstiä jo paljonkin niin aiheen sivusta kuin vierestäkin!
Godspeed!
Viitteet:
Lipponen, L. Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 51 – 60. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
POPS 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallitus. Saatavissa [WWW]: http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf
Viittaamissani teksteissähän sitten viitattiin taas eteenpäin seuraaviin:
Aufderheide, P. (1997). Media literacy: From a report of national leadership conference on media literacy. Teoksessa R. Kubey, (toim.), Media literacy in the information age. New Brunswick, NJ:
Transaction, 79–86.
Christ, W. & Potter, W. (1998). Media literacy, media education, and the academy. Journal of Communication, 48, 5–15.
Kotilainen, S. (1999). Mediakasvatuksen monet määritelmät. Teoksesssa S. Kotilainen, M. Hankala, U. Kivikuru (toim.), Mediakasvatus. Helsinki: Edita.
Kotilainen, S. (2005). Mediakasvatusta ammattitaidolla. Teoksessa, T. Varis (toim.). Uusrenesanssiajattelu, Digitaalinen Osaaminen ja Monikulttuurisuuteen Kasvaminen. Saarijärvi: Saarijärven Offset Oy, 143–154.
Tehtävänannon luettuani tutustuin medialukutaidon määritelmiin ja tämän jälkeen harmaa aivomassani lähti liikkeelle. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Tottakai osaan käyttää uusia sähköisiä medioita. Tietysti olen kriittinen median lukija ja osaan arvioida median takana vaikuttavia tekijöitä.” Tämän jälkeen aloi kirjoittaa juuri nyt lukemaasi tekstiä ja harmaa aivomassani jatkoi villiä juoksuaan. Omien ajatusteni selvittämiseksi päätin vastata kurssin vetäjän Timo Portimojärven tehtävänantoon järjestelmällisesti ja kohta kohdalta.
”Osaa käyttää mediaa”
Osaanko minä käyttää mediaa? Taas tullaan luonnollisesti sen kysymyksen eteen, mitä medialla tarkoitetaan? Tässä vaiheessa blogin kirjoittamista olen kuitenkin jo niin vauhti päällä, että en enää puutu siihen. Mielestäni osaan käyttää tärkeimpiä mediavälineitä: osaan löytää haluamani lehden joko netistä, kirjaston tietokannoista tai kaupan lehtihyllyltä. Osaan myöskin avata television ja löydän tarvitsemani televisiokanavat. Oikeastaan television kanssa taiteilussa olen jäänyt paitsi yhdestä ihanuudesta: en ole koskaan käyttänyt maksullisia kanavia ja niihin liittyviä kortteja digiboksissa. Oletusarvoisesti kyseessä ei ole kuitenkaan sen vaikeampi asia kuin aktivoida boksi jonkin netistä saatavan (maksetun) koodin avulla tai ostaa kortti lähimmältä ”ärrältä”. Ehkäpä tähänkin hienouteen joskus tutustun. Yllättäen myös radiota olen kuunnellut.
”Uuden median” edustajana voisin mainita Internetin. Tätä nykyä käytän nettiä päivittäin, joten oletusarvoisesti löydän sieltä kaiken tarvitsemani. Lähinnnä löydän uutta aina sitä mukaa, kun oma tiedontarpeeni lisääntyy. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutustuessani Linuxiin olin lähes keltanokka sen suhteen. Alussa kysyin ystäviltäni apua, mutta loppuvaiheessa osasin etsiä itse tietoja netistä.
”Kykenee ilmaisemaan itseään medialla”
Täytyy tunnustaa, että tällä hetkellä osaan ilmaista itseäni vain netissä. Osaan ilmaista itseäni Facebookissa, Irc-galleriassa, MySpacessa... mitä näitä nyt on? Kaikkien niiden käyttöliittymän kanssa en ole viimeisen päälle ”sinut”, mutta tulen toimeen ja saan ajatukseni muiden nähtäville. Teknisten ominaisuuksien puolesta osaan tehdä itseni tunnetuksi myös erilaisin toimisto-ohjelmistoin. Osaan tehdä esitysgrafiikkaa, osaan käsitellä kuvia ja leikata-liimata tekstiä. Kaikkea en osaa välttämättä kauhean laadukkaasti, mutta osaan kuitenkin vähän. Televisiotuotannosta tai lehtituotannosta en tiedä juuri mitään. Kerran teimme harjoitus-dvd:n koulussa, mutta kokemus ei ole vallan kattava.
Yksi osa-alue, jota haluaisin paremmin hallita on studio-ohjelmistojen hallinta. Eli jos nyt halutaan pysyä tehtävänannossa niin en välttämättä kykene ilmaisemaan itseäni valmiin levyn muodossa (ainakaan omin voimin), vaikka osaisinkin itse luoda kitarallani tunnelmia. Tulipahan tämäkin sivuraide koluttua :)
”Osaa arvioida kriittisesti mediaesityksiä”
Osaanko oikeasti arvioida mediaesityksiä kriittisesti? Luulen ainakin osaavani. Uskon kuitenkin, että meillä kaikilla on oma menneisyytemme, joka vaikuttaa kunkin tapaan havainnoida ja tulkita maailmaa. Myös minä olen osa tätä riippuvuussuhteiden ketjua.
Summa summarum: Osaan mielestäni arvioida mediaesityksiä kriittisesti, mutta tunnustan, että minunkin ajatuksiani ohjailee oma historiani.
”Ymmärtää mediakulttuurin ilmiöitä, kuten julkisuus ja brändäys”
Brändäys. Tätä termiä olen kuullut jo markkinoinnin luennoilla TTY:llä. Minun mielestäni termiin liittyy voimakas lataus luvasta kertoa yleisölle ”omaa totuutta”. Esimerkiksi televisiomainoksethan pyrkivät tähän: esitetään tuote brändinä, joka on enemmän kuin pelkkä myynnissä oleva tuote.
Viime aikoina huomioni on herättänyt Lidlin mainoskampanja, jossa selkeästi nostetaan kauppaketjun oman limsamerkin imagoa. Tällöin selkeästi nostetaan juoman brändiä. Sama pätee moneen muuhun asiaan mitä tapahtuu netissä. Hmm... ainakin voimakkaasti väitän ymmärtäväni brändäyksen ilmiönä.
Julkisuuden merkitystä en ole vielä viimeisen päälle ymmärtänyt. On iltapäivälehtien ja television luomaa julkisuutta ja sitten on alakulttuurien (mm. eri ryhmittymien tai nettiyhteisöjen) luomat kulttimaineet. Ymmärränkö julkisuuden? En ihan loppuun asti. En ilmiönä, enkä tavoiteltavana asiana. Ihmiset luultavasti olettavat julkisuuden henkilöiden olevan muita onnellisempia ja tämän takia julkisuuteen hakeudutaan hinnalla millä hyvänsä. Noniin. Lopetan ennen kuin päädyn taas moraalisaarnan puolelle :) Tulihan tässä tekstiä jo paljonkin niin aiheen sivusta kuin vierestäkin!
Godspeed!
Viitteet:
Lipponen, L. Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 51 – 60. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
POPS 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallitus. Saatavissa [WWW]: http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf
Viittaamissani teksteissähän sitten viitattiin taas eteenpäin seuraaviin:
Aufderheide, P. (1997). Media literacy: From a report of national leadership conference on media literacy. Teoksessa R. Kubey, (toim.), Media literacy in the information age. New Brunswick, NJ:
Transaction, 79–86.
Christ, W. & Potter, W. (1998). Media literacy, media education, and the academy. Journal of Communication, 48, 5–15.
Kotilainen, S. (1999). Mediakasvatuksen monet määritelmät. Teoksesssa S. Kotilainen, M. Hankala, U. Kivikuru (toim.), Mediakasvatus. Helsinki: Edita.
Kotilainen, S. (2005). Mediakasvatusta ammattitaidolla. Teoksessa, T. Varis (toim.). Uusrenesanssiajattelu, Digitaalinen Osaaminen ja Monikulttuurisuuteen Kasvaminen. Saarijärvi: Saarijärven Offset Oy, 143–154.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Joka kuritta kasvaa
...se kunniatta kuolee.
Tänä aamuna ennen opetusharjoitteluun lähtemistäni lueskelin Iltalehden sivuilta artikkeleita, joissa kerrottiin opettajien oppilaitaan kohtaan harjoittamasta väkivallasta. Sen kummemmin tunnistamatta tapausta, esitän hieman skeptisen vastalauseeni kyseisten uutisten sävylle.
Jo minun nuoruudessani oppilaat olivat kuin villiaaseja riehuen ja räyhäten tunnista toiseen. Yhdellä jos toisellakin opettajalla oli vaikeuksia saada luokkaa kuriin. Erikoisesti muistan kuitenkin kaksi opettajaa, jotka pistivät apinalaumamme ojennukseen. Ensimmäinen puhui hiljaa ja rauhallisesti, sekä tarvittaessa sanoi kurinpidolliset sanansa suhteellisen hiljaisella äänellä. Tämä vanha ja pieni täti antoi nuhteita yhdelle jos toisellekin, mutta yleisesti ottaen hänen tunnillaan oli hiljaista.
Toinen hiljaisuuden mestari oli myös eläkeikää lähestyvä miespuolinen opettaja. Hän oli tunnettu "kolmisormiotteestaan", jolla tarttui pahantekijöihin ja kantoi heidät ulos. Ei siinä vaiheessa valitettu vanhemmille tai pyydetty poliisia apuun. Pahantekijät heitettiin luokasta pihalle jopa kivuliaalla tavalla ja sen jälkeen luokan ilmapiiri rauhoittui.
Kannatanko väkivallan käyttöä kurinpidossa? En silmitöntä riehumista ja oman pahan olon purkua oppilaisiin. Välillä kuitenkin ikävöin "vanhoja hyviä aikoja", jolloin opettaja oli luokan valtias ja rankaisi metelöiviä alamaisiaan tuntuvalla tavalla.
Ongelma lieneekin sitten silmittömän väkivallan ja kurinpidollisen tukkapöllyn välinen raja, joka tuntuu joskus olevan veteen piirretty viiva. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kertoa lopullista totuutta fyysisen kurituksen hyväksyttävyydestä, vaan avata föörymi keskustelulle. Olkaa hyvät.
Tänä aamuna ennen opetusharjoitteluun lähtemistäni lueskelin Iltalehden sivuilta artikkeleita, joissa kerrottiin opettajien oppilaitaan kohtaan harjoittamasta väkivallasta. Sen kummemmin tunnistamatta tapausta, esitän hieman skeptisen vastalauseeni kyseisten uutisten sävylle.
Jo minun nuoruudessani oppilaat olivat kuin villiaaseja riehuen ja räyhäten tunnista toiseen. Yhdellä jos toisellakin opettajalla oli vaikeuksia saada luokkaa kuriin. Erikoisesti muistan kuitenkin kaksi opettajaa, jotka pistivät apinalaumamme ojennukseen. Ensimmäinen puhui hiljaa ja rauhallisesti, sekä tarvittaessa sanoi kurinpidolliset sanansa suhteellisen hiljaisella äänellä. Tämä vanha ja pieni täti antoi nuhteita yhdelle jos toisellekin, mutta yleisesti ottaen hänen tunnillaan oli hiljaista.
Toinen hiljaisuuden mestari oli myös eläkeikää lähestyvä miespuolinen opettaja. Hän oli tunnettu "kolmisormiotteestaan", jolla tarttui pahantekijöihin ja kantoi heidät ulos. Ei siinä vaiheessa valitettu vanhemmille tai pyydetty poliisia apuun. Pahantekijät heitettiin luokasta pihalle jopa kivuliaalla tavalla ja sen jälkeen luokan ilmapiiri rauhoittui.
Kannatanko väkivallan käyttöä kurinpidossa? En silmitöntä riehumista ja oman pahan olon purkua oppilaisiin. Välillä kuitenkin ikävöin "vanhoja hyviä aikoja", jolloin opettaja oli luokan valtias ja rankaisi metelöiviä alamaisiaan tuntuvalla tavalla.
Ongelma lieneekin sitten silmittömän väkivallan ja kurinpidollisen tukkapöllyn välinen raja, joka tuntuu joskus olevan veteen piirretty viiva. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kertoa lopullista totuutta fyysisen kurituksen hyväksyttävyydestä, vaan avata föörymi keskustelulle. Olkaa hyvät.
tiistai 22. syyskuuta 2009
Oodi hienolle miehelle
Kurssin suorittaminen blogia pitämällä. Ohjeissa sanottiin, että normaalisti blogisuoritus käsittää 15-20 kirjoitusta. Mutta jos luentoja on vain 10 x 2h (muistanko oikein?), sehän tarkoittaa viittä kertaa, jolloin tarvitsee säveltää omasta hatusta. Miten niin viittä? No tietysti siksi, että sieltä mennään mistä aita on matalin. Oikeasti eipä haittaa, sillä kirjoitusta kyllä löytyy. Ja olisin tämän tehtävien välisen kirjoituksen tehnyt joka tapauksessa. Tosin kirjoitukseni ei taida edes liipata mediakasvatusta. Ainakaan suoranaisesti.
Blogia kirjoittaessani olen huomannut, että homma saattaa mennä yhden asian saarnaamiseksi. Heti alussa toin julki kristillisen maailmankatsomukseni ja sehän tietty laittaa minut kristillisoikeiston lokeroon. Ei paha, sillä pidän siellä olemisesta. Harmi vaan, että alan kirjoituksissani kohta myös muistuttaa kristillisessä oikeistossa olevaa: julistan totuutta (tai jonkun mielestä hulluutta), mutta en välttämättä itse osaa/pysty tehdä niin kuin haluan. Lisäksi pyörin tämän mediakasvatuskuukauden ajan kertoen siitä millainen ihannemaailmani on. Niinpä niin - maailma ei muutu hetkessä, eikä minullakaan ole loputonta ajatusvarastoa, josta ammentaa uusia ajatuksia. Niin vain pyöritään samoissa pikku karuselleissa kuin kurssin alussakin. Pyörin edelleen samoissa aiheissa, mutta haluaisin tuoda välillä jotain konkreettista esimerkkiäkin. Olen jo pari kertaa blogissani viitannut siihen, että sanojen lisäksi maailmaa muutetaan teoilla. Haluan kertoa suuresti arvostamastani henkilöstä, joka sekä puhuu että tekee.
Tämä ristiriitainen mediahahmo aiheuttaa harmaita hiuksia tiukimmissa kristillisissä piireissä rock-henkisellä käyttäytymisellään. Toisaalta hän on myös saavuttanut melkoisen maineen hyväntekijänä ja saanut luultavasti enemmän hyvää aikaan kuin tusina minunkaltaisiani pitäisiollabloggaajia. Tämä mies on nimittäin suosikkiyhtyeeni U2:n keulahahno Bono. Tämä mies tekee rahaa musiikillaan, koskettaa ihmisten syvimpiä tunteita sanoituksillaan, kiroilee, kertoo ryyppyjuttujaan, tunnustaa julkisesti uskovansa Jeesukseen ja kaiken kukkuraksi tekee hyvää työtä kehitysyhteistyöprojektiensa tiimoilla. Varsin ristiriitainen hahmo. Kuitenkin hän on onnistunut siinä mitä hän on. On aidosti uskottava ja käyttää mediavaltaansa (vai onko sitä kellään?) oman omaisuutensa lisäksi myös moneen hyvään. Omassa ideaalimaailmassani myös minä haluaisin joku päivä tehdä hyvää ja olla kristitty, jota arvostetaan tekojensa eikä sanojensa vuoksi. En välttämättä koko maailman areenoilla vaan sille pienelle yleisölle, joka tarkkailee minua päivittäisessä kanssakäymisessä.
Nyt jääkin sitten jokaisen omaksi asiaksi pohtia onko miehestä julkisuudessa oleva kuva totuudenmukainen vai ei. En tiedä. Sen tiedän, että "fanitan kybällä" U2:n musiikkia ja arvostan heidän tekemäänsä hyvää työtä niin musiikin kuin hyväntekeväisyydenkin saralla. Olenko fani, joka näkee vain suosikkinsa hyvät puolet ja kertoo asiat väritettyjen vaaleanpunaisten silmälasien kautta? Varmasti.
Ajatusten pohjalla vaikuttavat lukuisat haastattelut, joita olen vuosien saatossa lukenut, U2:n laaja tuotanto sekä kirja Bono on Bono (Michka Assayas).
Blogia kirjoittaessani olen huomannut, että homma saattaa mennä yhden asian saarnaamiseksi. Heti alussa toin julki kristillisen maailmankatsomukseni ja sehän tietty laittaa minut kristillisoikeiston lokeroon. Ei paha, sillä pidän siellä olemisesta. Harmi vaan, että alan kirjoituksissani kohta myös muistuttaa kristillisessä oikeistossa olevaa: julistan totuutta (tai jonkun mielestä hulluutta), mutta en välttämättä itse osaa/pysty tehdä niin kuin haluan. Lisäksi pyörin tämän mediakasvatuskuukauden ajan kertoen siitä millainen ihannemaailmani on. Niinpä niin - maailma ei muutu hetkessä, eikä minullakaan ole loputonta ajatusvarastoa, josta ammentaa uusia ajatuksia. Niin vain pyöritään samoissa pikku karuselleissa kuin kurssin alussakin. Pyörin edelleen samoissa aiheissa, mutta haluaisin tuoda välillä jotain konkreettista esimerkkiäkin. Olen jo pari kertaa blogissani viitannut siihen, että sanojen lisäksi maailmaa muutetaan teoilla. Haluan kertoa suuresti arvostamastani henkilöstä, joka sekä puhuu että tekee.
Tämä ristiriitainen mediahahmo aiheuttaa harmaita hiuksia tiukimmissa kristillisissä piireissä rock-henkisellä käyttäytymisellään. Toisaalta hän on myös saavuttanut melkoisen maineen hyväntekijänä ja saanut luultavasti enemmän hyvää aikaan kuin tusina minunkaltaisiani pitäisiollabloggaajia. Tämä mies on nimittäin suosikkiyhtyeeni U2:n keulahahno Bono. Tämä mies tekee rahaa musiikillaan, koskettaa ihmisten syvimpiä tunteita sanoituksillaan, kiroilee, kertoo ryyppyjuttujaan, tunnustaa julkisesti uskovansa Jeesukseen ja kaiken kukkuraksi tekee hyvää työtä kehitysyhteistyöprojektiensa tiimoilla. Varsin ristiriitainen hahmo. Kuitenkin hän on onnistunut siinä mitä hän on. On aidosti uskottava ja käyttää mediavaltaansa (vai onko sitä kellään?) oman omaisuutensa lisäksi myös moneen hyvään. Omassa ideaalimaailmassani myös minä haluaisin joku päivä tehdä hyvää ja olla kristitty, jota arvostetaan tekojensa eikä sanojensa vuoksi. En välttämättä koko maailman areenoilla vaan sille pienelle yleisölle, joka tarkkailee minua päivittäisessä kanssakäymisessä.
Nyt jääkin sitten jokaisen omaksi asiaksi pohtia onko miehestä julkisuudessa oleva kuva totuudenmukainen vai ei. En tiedä. Sen tiedän, että "fanitan kybällä" U2:n musiikkia ja arvostan heidän tekemäänsä hyvää työtä niin musiikin kuin hyväntekeväisyydenkin saralla. Olenko fani, joka näkee vain suosikkinsa hyvät puolet ja kertoo asiat väritettyjen vaaleanpunaisten silmälasien kautta? Varmasti.
Ajatusten pohjalla vaikuttavat lukuisat haastattelut, joita olen vuosien saatossa lukenut, U2:n laaja tuotanto sekä kirja Bono on Bono (Michka Assayas).
maanantai 21. syyskuuta 2009
Lapsia ja aikuisia
Rakas blogini, mediapäiväkirjani, mikä sitten ikinä lienetkään. Tällä kertaa tehtävänäni on pohtia lasten ja nuorten mediakulttuurin ilmiötä, joka on herättänyt minusta huolta. Itse kuulun siihen nykyhallituksen kerhoon, joka haluaa rajoittaa kaikkea ja varoitella lailla kukkahattuun pukeutuvan keski-ikäisen tai vanhemman naisen. Kovana karkinsyöjänä tervehdin ilolla uuteen budjettiin kirjattua korotusta, joka koskee makeisia. Laitetaanpa kaksi kovaa vastakkain – onden makeanhimo ja nuukuus. Luulen, että nuukuus voittaa ja karkinsyönti vähenee. Lisäverorasite on tehnyt tehtävänsä ja kilot karisevat.
Ja pois harhapoluilta...
Tehtävänanto herätti minussa monia mietteitä. Olin sitä mieltä, että nuorten ja lasten mediankäytöstä voi keksiä vaikka miljooo.ooona huolenaihetta. Tehtävänannossa mainittu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla käyty keskustelu herätti kuitenkin muitakin ajatuksia. Ehkä ongelma ei olekaan mediassa tai välineessä. Tekniset laitteet, vimpaimet, sosiaaliset yhteisöt ja televisio ovat osa suurta median käsitettä. Nykyaikana median maailmaa voisi jollain tavalla rinnastaa reaalimaailmaan: Lapsi lähtee kouluun pieni keltainen varoitusliivi yllään. Vanhemmat ovat ensimmäisinä koulupäivinä huolissaan ja useat (onneksi) jopa kulkevat koulumatkan yhdessä lapsen kanssa ensimmäisinä päivinä. Samaa tarvitaan myös median käytössä. Lapsi tarvitsee rinnallakulkijaa myös median maailmassa (s. 131, Niinistö & Ruhala 2007). Reaalimaailmassa tapahtuva törmäys lapsen ja auton välillä on äkillisempi ja kriittisempi kuin lapsen törmääminen epäsopivaan materiaaliin netissä. Uskon kuitenkin, että vuosia jatkunut opastamaton käyttö johtaa ”turtumiseen” ja muokkaa maailmankuvaa (s. 7, Kupiainen et al. 2007). Tällöin vaikutus voi olla hitaampaa, mutta silti vahingollista.
Ja sitten tämän päivän pihviin: Jos vanhemmat ovat huolissaan lapsensa käyttäytymisestä esimerkiksi liikenteessä tai uimarannalla, mikseivät he olisi huolissaan myös lapsensa mediakäyttäytymisestä. Eikä kukaan päästä lastaan ensimmäisellä pyörämatkalla viiden kilometrin päässä sijaitsevana kauppaan. Vai päästääkö? Kertokaa te vanhemmat. :) Vanhempien roolin tulisi mielestäni heijastua mediaan samoin kuin kaikkeen muuhunkin. Jos jokin on selvästi vaarallista, on vanhemmalla oikeus rajoittaa. Lapsen käsityskyvyn lisääntyessä myös paapomisen tarve (toivottavasti) vähenee. Mediakasvatuksen yksi tehtävä on juuri opettaa lasta suojelemaan itse itseään (s. 129, Niinistö & Ruhala 2007)
Loppukaneetti: Jos joskus itse saan lapsia, ideaalisesti toimiessani tietäisin mitä lapseni tekisi ja ”eläisin hänen kanssaan” mediassa. Tarvittaessa tarttuisin median käyttöön ohjaavasti, mutta pääasiassa antaisin lapsen nauttia turvallisesti mediasta. Yhtenä osana turvalliseen mediaan kuuluisivat lunnollisesti yhdessä sovitut käyttöajat ja nettifiltteri. Muuttuukohan ideaalinen maailmankuvani siinä vaiheessa jos joskus lisäännyn? :)
Viitteet:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 3 – 26. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
Niinistö, H. & Ruhala, A. Pienten lasten mediakasvatus.. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 123 – 135. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
Lisäksi viittaus Helsingin Sanomien mielipidekeskusteluihin:
Pohjola, K. & Jokinen, K. Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Julkaistu: 25.7.2007
ja kommentti edelliseen:
Ahonen, S-T. Mediakasvatus tukee nuorten netinkäyttöä. Julkaistu: 27.7.2007.
Saatavissa [WWW]: [https://www.jyu.fi/edu/laitokset/lanka/lapsuudentutkimuksen-verkosto/kolumnit%20kansio/kuukauden-kolumni-huoli-lasten-mediankaytosta-on-osin-turha]
Ja pois harhapoluilta...
Tehtävänanto herätti minussa monia mietteitä. Olin sitä mieltä, että nuorten ja lasten mediankäytöstä voi keksiä vaikka miljooo.ooona huolenaihetta. Tehtävänannossa mainittu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla käyty keskustelu herätti kuitenkin muitakin ajatuksia. Ehkä ongelma ei olekaan mediassa tai välineessä. Tekniset laitteet, vimpaimet, sosiaaliset yhteisöt ja televisio ovat osa suurta median käsitettä. Nykyaikana median maailmaa voisi jollain tavalla rinnastaa reaalimaailmaan: Lapsi lähtee kouluun pieni keltainen varoitusliivi yllään. Vanhemmat ovat ensimmäisinä koulupäivinä huolissaan ja useat (onneksi) jopa kulkevat koulumatkan yhdessä lapsen kanssa ensimmäisinä päivinä. Samaa tarvitaan myös median käytössä. Lapsi tarvitsee rinnallakulkijaa myös median maailmassa (s. 131, Niinistö & Ruhala 2007). Reaalimaailmassa tapahtuva törmäys lapsen ja auton välillä on äkillisempi ja kriittisempi kuin lapsen törmääminen epäsopivaan materiaaliin netissä. Uskon kuitenkin, että vuosia jatkunut opastamaton käyttö johtaa ”turtumiseen” ja muokkaa maailmankuvaa (s. 7, Kupiainen et al. 2007). Tällöin vaikutus voi olla hitaampaa, mutta silti vahingollista.
Ja sitten tämän päivän pihviin: Jos vanhemmat ovat huolissaan lapsensa käyttäytymisestä esimerkiksi liikenteessä tai uimarannalla, mikseivät he olisi huolissaan myös lapsensa mediakäyttäytymisestä. Eikä kukaan päästä lastaan ensimmäisellä pyörämatkalla viiden kilometrin päässä sijaitsevana kauppaan. Vai päästääkö? Kertokaa te vanhemmat. :) Vanhempien roolin tulisi mielestäni heijastua mediaan samoin kuin kaikkeen muuhunkin. Jos jokin on selvästi vaarallista, on vanhemmalla oikeus rajoittaa. Lapsen käsityskyvyn lisääntyessä myös paapomisen tarve (toivottavasti) vähenee. Mediakasvatuksen yksi tehtävä on juuri opettaa lasta suojelemaan itse itseään (s. 129, Niinistö & Ruhala 2007)
Loppukaneetti: Jos joskus itse saan lapsia, ideaalisesti toimiessani tietäisin mitä lapseni tekisi ja ”eläisin hänen kanssaan” mediassa. Tarvittaessa tarttuisin median käyttöön ohjaavasti, mutta pääasiassa antaisin lapsen nauttia turvallisesti mediasta. Yhtenä osana turvalliseen mediaan kuuluisivat lunnollisesti yhdessä sovitut käyttöajat ja nettifiltteri. Muuttuukohan ideaalinen maailmankuvani siinä vaiheessa jos joskus lisäännyn? :)
Viitteet:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 3 – 26. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
Niinistö, H. & Ruhala, A. Pienten lasten mediakasvatus.. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 123 – 135. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
Lisäksi viittaus Helsingin Sanomien mielipidekeskusteluihin:
Pohjola, K. & Jokinen, K. Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Julkaistu: 25.7.2007
ja kommentti edelliseen:
Ahonen, S-T. Mediakasvatus tukee nuorten netinkäyttöä. Julkaistu: 27.7.2007.
Saatavissa [WWW]: [https://www.jyu.fi/edu/laitokset/lanka/lapsuudentutkimuksen-verkosto/kolumnit%20kansio/kuukauden-kolumni-huoli-lasten-mediankaytosta-on-osin-turha]
torstai 17. syyskuuta 2009
Totuuden torvet ja muuten vaan torvet :)
Tämän kerran tehtävänantoa lukiessani olin hämmentynyt termien käytöstä. Ovatko termit ”vastaanottaja, sisältöön tarttuva kriitikko, muodon analysoija vai vaihtoehtoisten tapojen suunnittelija” napattu jostain laajalti tunnustetusta teoriakehyksestä? Vai oliko kyse arkikielenkäytöstä? Suurimman hämmennyksen ja tarkentavan kysymyksen jälkeen selvisi, että tällä(kin) kertaa tehtävästä taitaa selvitä kevyitä viittauksia käyttämällä ja aivonystyröitä hieromalla. Käsittelemäni asiat liittyvät aika paljon netin käyttöön ja televisioon.
Luonnostani olen vähän oikukas. Pidän mölyt mahassani ja jupisen jälkeenpäin tai pidätän kiukkua hamaan räjähtämiseen asti. Juuri näitä ominaisuuksia yleisesti ottaen inhoan ihmisissä ja juuri samat puutteet minustakin löytyvät. Oi ja voi! Samanlaisia piirteitä sisältyy myös mediankäyttööni. Saatan olla erittäin terävä kriitikko ja esittää viisaita kommentteja esimerkiksi television keskusteluohjelmaa seuratessani. Yleensä nämä keskustelut vain tuppaavat jäämään minun ja itseni välisiksi jupinoiksi.
Löytyy minusta myös sivistyneempi sisältöön tarttuva kriitikko. Netissä tapahtuvissa keskusteluissa tapanani on olla melko hiljaa. Nuorempana kiivailijana minut löysi usein keskustelupalstoilta kertomassa lopullisia totuuksia asiaan kuin asiaan. Nyt vanhempana olen tyystin kyllästynyt netin kautta tapahtuvaan ideologiseen väittelyyn. Tarkkaan ottaen olen kyllästynyt kaikenlaisiin ideologien kamppailuihin. Tämä ei johdu mielipiteideni tylsistymisestä vaan siitä mistä jo aiemmassa blogikirjoituksessani ohimennen mainitsin: joskus miekkaakin mahtavammat sanat eivät kuitenkaan muuta asioita yhtä tehokkaasti kuin miekka. Tai ystävällinen hymy ja leipäpala. Nykyään toiminkin kriitikkona enemmänkin erilaisiin näkemyksiin tutustujana, joka ottaa oikeana pitämänsä tiedon innolla vastaan ja nauraa partaansa väärinä pitämilleen tiedoille.
Ylipäätään koulutuksen tavoitteena näyttää olevan kaikkien peruskoululaisten sivistäminen niin, että jokainen oppilas pystyy
- ”kehittämään tiedonhallintataitojaan sekä vertailemaan, valikoimaan ja hyödyntämään hankkimaansa tietoa” ja
- ”suhtautumaan kriittisesti median välittämiin sisältöihin ja pohtimaan niihin liittyviä eettisiä ja esteettisiä arvoja viestinnässä” (s. 39, POPS 2004)
Edelleen haluaisin tuoda esiin mediakriittisyyteen vaikuttavat ajattelumallit. Minun näkemykseni mukaan yleinen mielipideilmapiiri määrittelee paljon sitä, MITEN tietoa saa suodattaa ja MILLOIN tieto on suodatettu oikein. Me täällä kotoisessa Suomessa nauramme Lähi-idän valtauskonnon kannattajien kiivaudelle tai Amerikan Raamattuvyöhykkeen punaniskojen vanhoillisuudelle, mutta unohdamme itse suodattavamme kaikki ajatuksemme kaikkivoipien demokratian, suvaitsevaisuuden, individualismin, sananvapauden ja kaikenlaisen itsekeskeisyyden kautta. Edellä mainituista asioista useimmat ovat hyviä ja kuulun useimpien kannattajiin, mutta on hyvä huomata vallitsevien ajattelumallien vaikutus myös meidän vastaanottotapaamme.
Kriittisen ajattelun kriittistä pohdiskeluakin olisi hyvä harrastaa. Onko äärimmäinen kriittisyys hyvästä? Entä jos kaiken kyseenalaistaminen rakentaa kyynistä ilmapiiriä ja kaikkitietävää asennetta? Erikoisesti netin anonyymissä maailmassa on helppo unohtaa netiketit ja osoittaa olevansa totuuden lopullinen torvi. Useimmiten olen itsekin tähän syyllistynyt ja jälkeenpäin todennut olevani pelkkä torvi. Äärimmäisessä kriittisyydessä empatia tuppaa unohtumaan ilkeilyn ja piikittelyn tieltä ja tuloksena saattaa olla vain pahaa mieltä. (Ajatukset ovat heränneet Tuomisen & Mustosen artikkelista, jossa sivutaan nettikiusaamista. s. 140-141.)
Toinen piirre, jonka löydän itsestäni on vastaanottaja. On se hieno tunne istahtaa pehmeälle siniselle sohvalle raskaan työpäivän jälkeen tietäen, että nyt on hetki, jonka aikana aivot saa laittaa narikkaan ja nautiskella höpöhöpöviihteestä. Tässä vegetatiivisessa tilassa olen usein turta vastaanottaja, johon sopii termi ”viihteen kuluttaja”.
Vesterisen (s. 80, 2007) ajatuksia lukiessani mieleen tulee Wikipedia, joka perustuu käyttäjien luomaan tietoon (user-created content, UCC). Tällaisessa toimintamallissa Wikipedian (ja vastaavien ympäristöjen) käyttäjä voi toimia samaan aikaan vastaanottajana, kriittisenä tarkkailijana ja vaihtoehtoisten tapojen (tekstin) tuottajana. Itse en ole vielä kertaakaan kirjoittanut kyseiseen tietokirjastoon, mutta ehkä sekin päivä joskus koittaa.
Näine hajanaisine ajatuksineni päätän päivän totuuden toitottelut nyt tähän. Aurinko paistaa ja siitä pitää nauttia vielä ennen syksyn myrskyjä. Adios.
Viitteet:
POPS 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallitus. Saatavissa [WWW]: http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf
Tuominen, S. & Mustonen, A. Tunteella ja järjellä nettiin – Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 137 - 150. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
Vesterinen, O. Mediakasvatus oppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 73 - 88. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
Luonnostani olen vähän oikukas. Pidän mölyt mahassani ja jupisen jälkeenpäin tai pidätän kiukkua hamaan räjähtämiseen asti. Juuri näitä ominaisuuksia yleisesti ottaen inhoan ihmisissä ja juuri samat puutteet minustakin löytyvät. Oi ja voi! Samanlaisia piirteitä sisältyy myös mediankäyttööni. Saatan olla erittäin terävä kriitikko ja esittää viisaita kommentteja esimerkiksi television keskusteluohjelmaa seuratessani. Yleensä nämä keskustelut vain tuppaavat jäämään minun ja itseni välisiksi jupinoiksi.
Löytyy minusta myös sivistyneempi sisältöön tarttuva kriitikko. Netissä tapahtuvissa keskusteluissa tapanani on olla melko hiljaa. Nuorempana kiivailijana minut löysi usein keskustelupalstoilta kertomassa lopullisia totuuksia asiaan kuin asiaan. Nyt vanhempana olen tyystin kyllästynyt netin kautta tapahtuvaan ideologiseen väittelyyn. Tarkkaan ottaen olen kyllästynyt kaikenlaisiin ideologien kamppailuihin. Tämä ei johdu mielipiteideni tylsistymisestä vaan siitä mistä jo aiemmassa blogikirjoituksessani ohimennen mainitsin: joskus miekkaakin mahtavammat sanat eivät kuitenkaan muuta asioita yhtä tehokkaasti kuin miekka. Tai ystävällinen hymy ja leipäpala. Nykyään toiminkin kriitikkona enemmänkin erilaisiin näkemyksiin tutustujana, joka ottaa oikeana pitämänsä tiedon innolla vastaan ja nauraa partaansa väärinä pitämilleen tiedoille.
Ylipäätään koulutuksen tavoitteena näyttää olevan kaikkien peruskoululaisten sivistäminen niin, että jokainen oppilas pystyy
- ”kehittämään tiedonhallintataitojaan sekä vertailemaan, valikoimaan ja hyödyntämään hankkimaansa tietoa” ja
- ”suhtautumaan kriittisesti median välittämiin sisältöihin ja pohtimaan niihin liittyviä eettisiä ja esteettisiä arvoja viestinnässä” (s. 39, POPS 2004)
Edelleen haluaisin tuoda esiin mediakriittisyyteen vaikuttavat ajattelumallit. Minun näkemykseni mukaan yleinen mielipideilmapiiri määrittelee paljon sitä, MITEN tietoa saa suodattaa ja MILLOIN tieto on suodatettu oikein. Me täällä kotoisessa Suomessa nauramme Lähi-idän valtauskonnon kannattajien kiivaudelle tai Amerikan Raamattuvyöhykkeen punaniskojen vanhoillisuudelle, mutta unohdamme itse suodattavamme kaikki ajatuksemme kaikkivoipien demokratian, suvaitsevaisuuden, individualismin, sananvapauden ja kaikenlaisen itsekeskeisyyden kautta. Edellä mainituista asioista useimmat ovat hyviä ja kuulun useimpien kannattajiin, mutta on hyvä huomata vallitsevien ajattelumallien vaikutus myös meidän vastaanottotapaamme.
Kriittisen ajattelun kriittistä pohdiskeluakin olisi hyvä harrastaa. Onko äärimmäinen kriittisyys hyvästä? Entä jos kaiken kyseenalaistaminen rakentaa kyynistä ilmapiiriä ja kaikkitietävää asennetta? Erikoisesti netin anonyymissä maailmassa on helppo unohtaa netiketit ja osoittaa olevansa totuuden lopullinen torvi. Useimmiten olen itsekin tähän syyllistynyt ja jälkeenpäin todennut olevani pelkkä torvi. Äärimmäisessä kriittisyydessä empatia tuppaa unohtumaan ilkeilyn ja piikittelyn tieltä ja tuloksena saattaa olla vain pahaa mieltä. (Ajatukset ovat heränneet Tuomisen & Mustosen artikkelista, jossa sivutaan nettikiusaamista. s. 140-141.)
Toinen piirre, jonka löydän itsestäni on vastaanottaja. On se hieno tunne istahtaa pehmeälle siniselle sohvalle raskaan työpäivän jälkeen tietäen, että nyt on hetki, jonka aikana aivot saa laittaa narikkaan ja nautiskella höpöhöpöviihteestä. Tässä vegetatiivisessa tilassa olen usein turta vastaanottaja, johon sopii termi ”viihteen kuluttaja”.
Vesterisen (s. 80, 2007) ajatuksia lukiessani mieleen tulee Wikipedia, joka perustuu käyttäjien luomaan tietoon (user-created content, UCC). Tällaisessa toimintamallissa Wikipedian (ja vastaavien ympäristöjen) käyttäjä voi toimia samaan aikaan vastaanottajana, kriittisenä tarkkailijana ja vaihtoehtoisten tapojen (tekstin) tuottajana. Itse en ole vielä kertaakaan kirjoittanut kyseiseen tietokirjastoon, mutta ehkä sekin päivä joskus koittaa.
Näine hajanaisine ajatuksineni päätän päivän totuuden toitottelut nyt tähän. Aurinko paistaa ja siitä pitää nauttia vielä ennen syksyn myrskyjä. Adios.
Viitteet:
POPS 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallitus. Saatavissa [WWW]: http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf
Tuominen, S. & Mustonen, A. Tunteella ja järjellä nettiin – Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 137 - 150. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
Vesterinen, O. Mediakasvatus oppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 73 - 88. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
tiistai 15. syyskuuta 2009
Mediakasvatushistoriaani oppilaana
Täällä sitä taas ollaan pohtimassa mediakasvatukseen liittyviä kysymyksiä. Innokkaimmat kommentoijani ehtivät jo huolestuneena rohkaista minua edellisen kirjoituksen avautumisen jälkeen. Kiitos siitä. En onneksi kuitenkaan ollut niin syvällä, että olisin tyystin aikonut luopua bloggauksesta – ainoastaan purin senhetkistä turhautumista. Nyt olen jälleen voimissani ja kirjoitan kurssin Johdatus mediakasvatukseen kolmanteen välitehtävään liittyen muistoistani oppilaana mediakasvatuksen maailmassa. Mediakasvatusta tapahtui opiskeluaikanani varmasti paljon tilanteissa, joita en vieläkään tajua mediakasvatuksen piiriin kuuluvaksi. Osa kouluajan tapahtumista alkaa myös olla niin kaukaista kauraa, että sekin vaikuttaa muistikuviini. Tässä käsittelenkin vain selkeästi muistamani ja selkeästi mediakasvatukseen liittyvät kohokohdat opintaipaleellani.
Ensimmäinen mediakasvatukseen liittyvä muistikuvani on elokuvien ja konserttien katsominen. Ala-asteella saatoimme katsella elokuvia ja erikoisesti pimennetyssä luokassa ja valkokankaalla katsottu satuelokuva (jonka nimeä en muista) jäi mieleen yhtenä parhaista muistoista. Elokuvan kasvatuksellista tarkoitusta en ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, enkä varmaksi muista keskusteltiinko elokuvan sanomasta tai teemoista jälkeenpäin. Elokuva saattoi toimia myös vain vaihteluna normaalipuurtamisen sijaan. Jännittävä yksityiskohta on se, että mielestäni elokuva oli tylsä, mutta silti sen katsominen koulussa oli hienoa. Toinen videoihin liittyvä kokemus on jo mainitsemani konserttien katselu. Musiikinopettajamme vei meitä ainakin kerran (jos ei useamminkin) koulun videoluokkaan katsomaan konserttia. Itse oli kyseistä produktiota ollut livenä katsomassa, joten olin innoissani. Toivottavasti innostus tarttui muihinkin ja sai heidät tarttumaan soittimiinsa. (Näin ajattelee muusikko :) Tätä kirjoittaessani mieleen nousee myös lukuisia muita hetkiä, joita on vietetty koulun videoluokan pimeydessä välkkyvää ruutua tuijotellen. Videot saattoivat olla tylsiä, mutta kyllä ne normaalit tunnit aina voittivat.
Toinen suuri mediakasvatukseen liittyvä muistikuva on tietokonekerhossa käyminen ja tietokoneen käyttö oppitunneilla. En tarkkaan ottaen muista mitä teimme kerhossa, mutta luultavasti motiivi päästä sinne oli pelaaminen. Vähintäänkin ohjatun ohjelman jälkeen kerhoon sai usein jäädä pelaamaan pelejä. Sen ajan hitti oli Ski or Die! Myös videokerhossa tulin vierailleeksi kerran, olinhan edellisen lama-ajan lapsi (s. 5, Kupiainen et al. 2007). Videokerho ei kuitenkaan ollut minun juttuni. Jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä hyötynyt suuresti siellä käymisestä.
Pienenä välikommenttina (ja lähdeviittauksen saamisena :) on mainittava yllättävä lähdemateriaalista esiin noussut seikka: Aku Ankka -sarjakuvien paheksuminen (s. 13, Kupiainen et al. 2007)!! Kuinka oisinkaan voinut kuvitella lapsuuteni sankarin olevan siveetön! Tästä epäkohdasta minua eivät valistaneet opettajat eivätkä vanhempani. Muuten kyllä kohtasin välillä epäilyksiä ahmimieni TV-sarjojen ja kuuntelemani musiikin suhteen.
Yläasteelle päästyäni tietokoneet ja videoluokat olivat tulleet kovin tutuiksi – alkoipa niitä näkyä kiinteästi jo monissa luokissakin. Lisäksi ATK-tunnit olivat osa yläasteen valinnaista koulunkäyntiä (s. 5, Kupiainen et al. 2007). En muista kuitenkaan tunnille opetetun kovinkaan paljoa internetin kriittisestä käytöstä. Luonnollisesti siitä mainittiin, mutta en muista yhdenkään opettajan pitäneen varsinaista opetusta aiheesta. Ehkä opetus tiivistettiinkin usein toistuviin ”Muistakaa sitten...”-lauseisiin. Yläasteaikoina myös tutustuin ensimmäistä kertaa internetiin ja siellä oleviin yhteisöihin, mm. irc-galleriaan. Varsinkin näinä aikoina opettajat olivat nuorten nettitekemisistä pihalla kuin lumiukot, eikä oppilaita osattu opastaa netin saloihin. Kupiainen et alin (s. 16, 2007) mukaan tämä pätee tosin nykyäänkin. Nyt tosin edellä mainittu irc-galleria sisältää tiedotusosion vanhemmille – mediakasvatusta tämäkin. Tiedotteeseen voi tutustua osoitteessa http://irc-galleria.net/parentsinfo.php.
Lukioon ja yliopistoon mennessäni tietokoneista ja jopa netistä oli tullut niin jokapäiväistä, että niihin liittyviä yksityiskohtia on enää vaikea muistaa. Joko yläasteen loppupuolella tai lukion alkupuolella aloin ensimmäistä kertaa kuulla opettajien suusta noottia lähdekriittisyydestä silloin, kun nettiä käytetään koulutöiden tekemiseen. Tämä toistuva lähdekriittisyydestä muistuttaminen ei ole yllättävää nyt, kun huomaa siitä mainitun myös peruskoulun opetussuunnitelmassa (s. 39, POPS).
Oman kokemukseni mukaan viime aikoina on voimakkaasti pyritty hyödyntämään monenlaisia laitteita opetuksen helpottamiseksi. Lähes joka kurssin kalvot löytyvät nykyään verkkosivuilta ja olen kuullut huhuja, että joku hurjapää jopa välittää luennot reaaliaikaisesti verkkoon. Pitääkö paikkansa?
Viittaukset:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 3 – 26. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
POPS 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallitus. Saatavissa [WWW]: http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf
Ensimmäinen mediakasvatukseen liittyvä muistikuvani on elokuvien ja konserttien katsominen. Ala-asteella saatoimme katsella elokuvia ja erikoisesti pimennetyssä luokassa ja valkokankaalla katsottu satuelokuva (jonka nimeä en muista) jäi mieleen yhtenä parhaista muistoista. Elokuvan kasvatuksellista tarkoitusta en ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, enkä varmaksi muista keskusteltiinko elokuvan sanomasta tai teemoista jälkeenpäin. Elokuva saattoi toimia myös vain vaihteluna normaalipuurtamisen sijaan. Jännittävä yksityiskohta on se, että mielestäni elokuva oli tylsä, mutta silti sen katsominen koulussa oli hienoa. Toinen videoihin liittyvä kokemus on jo mainitsemani konserttien katselu. Musiikinopettajamme vei meitä ainakin kerran (jos ei useamminkin) koulun videoluokkaan katsomaan konserttia. Itse oli kyseistä produktiota ollut livenä katsomassa, joten olin innoissani. Toivottavasti innostus tarttui muihinkin ja sai heidät tarttumaan soittimiinsa. (Näin ajattelee muusikko :) Tätä kirjoittaessani mieleen nousee myös lukuisia muita hetkiä, joita on vietetty koulun videoluokan pimeydessä välkkyvää ruutua tuijotellen. Videot saattoivat olla tylsiä, mutta kyllä ne normaalit tunnit aina voittivat.
Toinen suuri mediakasvatukseen liittyvä muistikuva on tietokonekerhossa käyminen ja tietokoneen käyttö oppitunneilla. En tarkkaan ottaen muista mitä teimme kerhossa, mutta luultavasti motiivi päästä sinne oli pelaaminen. Vähintäänkin ohjatun ohjelman jälkeen kerhoon sai usein jäädä pelaamaan pelejä. Sen ajan hitti oli Ski or Die! Myös videokerhossa tulin vierailleeksi kerran, olinhan edellisen lama-ajan lapsi (s. 5, Kupiainen et al. 2007). Videokerho ei kuitenkaan ollut minun juttuni. Jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä hyötynyt suuresti siellä käymisestä.
Pienenä välikommenttina (ja lähdeviittauksen saamisena :) on mainittava yllättävä lähdemateriaalista esiin noussut seikka: Aku Ankka -sarjakuvien paheksuminen (s. 13, Kupiainen et al. 2007)!! Kuinka oisinkaan voinut kuvitella lapsuuteni sankarin olevan siveetön! Tästä epäkohdasta minua eivät valistaneet opettajat eivätkä vanhempani. Muuten kyllä kohtasin välillä epäilyksiä ahmimieni TV-sarjojen ja kuuntelemani musiikin suhteen.
Yläasteelle päästyäni tietokoneet ja videoluokat olivat tulleet kovin tutuiksi – alkoipa niitä näkyä kiinteästi jo monissa luokissakin. Lisäksi ATK-tunnit olivat osa yläasteen valinnaista koulunkäyntiä (s. 5, Kupiainen et al. 2007). En muista kuitenkaan tunnille opetetun kovinkaan paljoa internetin kriittisestä käytöstä. Luonnollisesti siitä mainittiin, mutta en muista yhdenkään opettajan pitäneen varsinaista opetusta aiheesta. Ehkä opetus tiivistettiinkin usein toistuviin ”Muistakaa sitten...”-lauseisiin. Yläasteaikoina myös tutustuin ensimmäistä kertaa internetiin ja siellä oleviin yhteisöihin, mm. irc-galleriaan. Varsinkin näinä aikoina opettajat olivat nuorten nettitekemisistä pihalla kuin lumiukot, eikä oppilaita osattu opastaa netin saloihin. Kupiainen et alin (s. 16, 2007) mukaan tämä pätee tosin nykyäänkin. Nyt tosin edellä mainittu irc-galleria sisältää tiedotusosion vanhemmille – mediakasvatusta tämäkin. Tiedotteeseen voi tutustua osoitteessa http://irc-galleria.net/parentsinfo.php.
Lukioon ja yliopistoon mennessäni tietokoneista ja jopa netistä oli tullut niin jokapäiväistä, että niihin liittyviä yksityiskohtia on enää vaikea muistaa. Joko yläasteen loppupuolella tai lukion alkupuolella aloin ensimmäistä kertaa kuulla opettajien suusta noottia lähdekriittisyydestä silloin, kun nettiä käytetään koulutöiden tekemiseen. Tämä toistuva lähdekriittisyydestä muistuttaminen ei ole yllättävää nyt, kun huomaa siitä mainitun myös peruskoulun opetussuunnitelmassa (s. 39, POPS).
Oman kokemukseni mukaan viime aikoina on voimakkaasti pyritty hyödyntämään monenlaisia laitteita opetuksen helpottamiseksi. Lähes joka kurssin kalvot löytyvät nykyään verkkosivuilta ja olen kuullut huhuja, että joku hurjapää jopa välittää luennot reaaliaikaisesti verkkoon. Pitääkö paikkansa?
Viittaukset:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 3 – 26. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
POPS 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallitus. Saatavissa [WWW]: http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf
maanantai 14. syyskuuta 2009
Blogin pitämisen sietämätön turhuus
Kaksi kurssiin liittyvää blogikirjoitusta takana, liian monta vielä edessä. Tähän mennessä en ainakaan ole innostunut koko blogista. Tuntuu, että blogi on joko unohdettujen mielipiteiden kaatopaikka tai sitten koko kansan kitinäfoorumi. Minun mielipiteilläni varustettu henkilö onnistuu varmaan pitämään jälkimmäistä. Minä kitisen näkemistäni epäkohdista ja sitten taistellaan siitä kuka on oikeassa. Voiko turhempaa olla?
Noh, kirjoitellaanpa ne loputkin alta pois. Raportoin teille, hyvät lukijani, blogin kirjoittamiseen liittyviä tunnelmiani aika ajoin. Tällä hetkellä tämä tuntuu kyllä maailman joutavimmalta puuhalta ja olen yhä vakuuttuneempi siitä, että maailma muuttuu minun ihannemaailmani suuntaan ennemmin teoin kuin sanoin. Noh, eipä vielä heitetä kirvestä kaivoon vaan kutitellaan vähän lukijoiden hermoja kärkkäillä mielipiteillä kurssin ajan.
Päivän muistolause:
Jaakobin kirje 1:22 "Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne."
Siinä onkin taas ondelle opettelemista moneks ajaks...
Noh, kirjoitellaanpa ne loputkin alta pois. Raportoin teille, hyvät lukijani, blogin kirjoittamiseen liittyviä tunnelmiani aika ajoin. Tällä hetkellä tämä tuntuu kyllä maailman joutavimmalta puuhalta ja olen yhä vakuuttuneempi siitä, että maailma muuttuu minun ihannemaailmani suuntaan ennemmin teoin kuin sanoin. Noh, eipä vielä heitetä kirvestä kaivoon vaan kutitellaan vähän lukijoiden hermoja kärkkäillä mielipiteillä kurssin ajan.
Päivän muistolause:
Jaakobin kirje 1:22 "Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne."
Siinä onkin taas ondelle opettelemista moneks ajaks...
perjantai 11. syyskuuta 2009
Kritiikin sensuuri vai sensuurin kritiikki?
Rakas mediapäiväkirjani. Tätä tehtävää tehdessäni tiedän räikeästi rikkovani tehtävänantoa. En nimittäin aio seurata mediakasvatuksen ilmenemistä eri viestimissä, vaan käsittelemäni aihe osui minuun luennon aikana kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tämä aihe on sensuuri. Erityisesti televisioon kohdistuva sensuuri ja siihen liittyvät ikärajat. Lisäksi rönsyilen kirjoituksessani mieleni mukaan. Oravalan (2007, s. 105) mukaan sensuuri ja kasvatus ovat elokuvan kohdalla liittyneet perinteisesti tiiviisti toisiinsa.
En ole varma käytännön tämänhetkisestä kattavuudesta, mutta ainakin suurimmat suomalaiset televisiokanavat toteuttavat porrastettua järjestelmää, jossa K18-ohjelmia esitetään klo 23:n jälkeen, K15-ohjelmia klo 21:n jälkeen ja K11-ohjelmia vasta klo 17:n jälkeen. Lisäksi ohjelmatiedoissa tulee ilmoittaa, miksi kyseinen ohjelma on ikärajalla varustettu. (s. 13, Opetusministeriö 2004) Tämä tarkoittaa siis käytännössä sitä, että mitä eroottisempaa tai väkivaltaisempaa materiaalia on tulossa, sitä myöhäisempi on sen alkamisaika. Tämä on jo oiva askel lastensuojelussa, mutta ei sellaisenaan riitä tuloksen toteutumiseen. Kaikki poikana murrosikänsä viettäneet lukijani tietävät sen. Murrosikäisen ajattelussa elokuva ei voi olla kiinnostava, jos se ei sisällä K15- tai K18-merkintää. Varsinkin ohjelmatiedoissa esitetyt kuvaukset kiellon syystä toimivat sopivan ikäiselle pojankoltiaiselle enemmänkin mainoksena kuin varoituksena. Tämän takia vanhempien tulisi ottaa myös aktiivinen rooli tarkkaillen lastensa mediankäyttöä. Luennolla kerrottu käytäntö sijoittaa mediatoosat keskeisimmille paikoille toiminee myös jonkinlaisena sensuuria ja kasvatusta avustavana työvälineenä.
Oravalan mukaan vanhemmilla on tärkeä ja keskeinen rooli lastensa mediakasvatuksessa. Lisäksi he toimivat tärkeinä esimerkkeinä ja rinnallakulkijoina, joita lapset tarvitsevat (s. 131, Niinistö & Ruhala 2007). Yhdessä lasten ja vanhempien välillä tehdyt sopimukset rajoista ja niiden pitämisestä lienevät paljon perustellumpia kuin ”ylhäältä” tulevat ikärajat, joita vanhemmat odottavat lastensa automaattisesti pitävän.
Mitä mieltä olen sitten sensuurin kritisoinnista? Blogikirjoitusta pohtiessani mietin mistä kummasta yleiseksi mielipiteeksi on tullut se, että kaikkea on saatava vapaasti ja estoitta. Esimerkiksi nettipiratistit pitävät musiikin latausta ihmisen perustarpeiden tyydyttämiseen liittyvänä tekona. Tietääkseni kukaan ei ole tässä maailmassa kuollut musiikin puuttumiseen. Itsekin latailin aikoinaan elokuvia ja musiikkia, mutta en vertaisverkkojen käytön lopettamisen jälkeen ole viettänyt yhtään surullisempaa elämää. Elämänlaatuun musiikki toki vaikuttaa ja musiikin suurkuluttajana en haluaisi elää ilman musiikkia. Musiikkia voi kuitenkin kuunnella ilmaiseksi päivät pitkät käyttäen kirjastoa, ilmaisia netin musiikkisovelluksia (esim. Spotify) ja radiota. (Aina voi myös itse soittaa, hiphei!) Sitten takaisin pois upottavilta rönsyilyjen teiltä varsinaiseen sensuurin kritisoinnin kritisointiin :)
Taannoin viranomaiset päättivät perustaa suuren ja pelottavan mustan listan, jonka avulla estettäisiin pääsy lapsipornosivuille. Asiasta nousi suuri kohu, mutta mielestäni koko tilanne ajautui absurdiksi. Sen sijaan, että asiasta jotain tajuavat olisivat ottaneet osaa yhteiseen hyvään suodatusmekanismia kehittäen, olivat keskustelupalstat täynnä kritisointia pornosuodatuksen huonosta toteutuksesta. Kyllä, toteutus oli huono. Olisiko sen kaiken valittamiseen käytetyn energian voinut kuitenkin käyttää käytännön toimien parempaan toteuttamiseen?
Loppukaneettina voisin vielä todeta, että onneksi minulla ei ole tähän päivään mennessä lapsilla siunattu. Jos olisi, en kenties enää olisikaan näin viisas ;) Mielestäni sensuuri ja kaikenlainen varoittelu on hyvä juttu. Liian tiukkoja rajoja on aina helpompi hellittää kuin etsiä jo hukkaan karanneita hevosia. Jokainen opettajantyötä vähänkään tunteva tietää tämän.
Eläköön sensuuri!
Viitteet:
Niinistö, H. & Ruhala, A. Pienten lasten mediakasvatus.. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 123 – 135. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
Opetusministeriö. Luonnos toimintaohjelmaksi 2005-2007: Mediaväkivalta, Lapset ja media. Opetusministeriön monisteita 2004:10. Opetusministeriö. Kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan osasto. 2004. Saatavissa [WWW]: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2004/liitteet/Mediavakivalta_toimintaohjelmaluonnos.pdf
Oravala, J. Kohti elokuva- ja mediakasvatusteorioiden käsitteellistä ja pragmaattista synteesiä. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 103 – 116. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
En ole varma käytännön tämänhetkisestä kattavuudesta, mutta ainakin suurimmat suomalaiset televisiokanavat toteuttavat porrastettua järjestelmää, jossa K18-ohjelmia esitetään klo 23:n jälkeen, K15-ohjelmia klo 21:n jälkeen ja K11-ohjelmia vasta klo 17:n jälkeen. Lisäksi ohjelmatiedoissa tulee ilmoittaa, miksi kyseinen ohjelma on ikärajalla varustettu. (s. 13, Opetusministeriö 2004) Tämä tarkoittaa siis käytännössä sitä, että mitä eroottisempaa tai väkivaltaisempaa materiaalia on tulossa, sitä myöhäisempi on sen alkamisaika. Tämä on jo oiva askel lastensuojelussa, mutta ei sellaisenaan riitä tuloksen toteutumiseen. Kaikki poikana murrosikänsä viettäneet lukijani tietävät sen. Murrosikäisen ajattelussa elokuva ei voi olla kiinnostava, jos se ei sisällä K15- tai K18-merkintää. Varsinkin ohjelmatiedoissa esitetyt kuvaukset kiellon syystä toimivat sopivan ikäiselle pojankoltiaiselle enemmänkin mainoksena kuin varoituksena. Tämän takia vanhempien tulisi ottaa myös aktiivinen rooli tarkkaillen lastensa mediankäyttöä. Luennolla kerrottu käytäntö sijoittaa mediatoosat keskeisimmille paikoille toiminee myös jonkinlaisena sensuuria ja kasvatusta avustavana työvälineenä.
Oravalan mukaan vanhemmilla on tärkeä ja keskeinen rooli lastensa mediakasvatuksessa. Lisäksi he toimivat tärkeinä esimerkkeinä ja rinnallakulkijoina, joita lapset tarvitsevat (s. 131, Niinistö & Ruhala 2007). Yhdessä lasten ja vanhempien välillä tehdyt sopimukset rajoista ja niiden pitämisestä lienevät paljon perustellumpia kuin ”ylhäältä” tulevat ikärajat, joita vanhemmat odottavat lastensa automaattisesti pitävän.
Mitä mieltä olen sitten sensuurin kritisoinnista? Blogikirjoitusta pohtiessani mietin mistä kummasta yleiseksi mielipiteeksi on tullut se, että kaikkea on saatava vapaasti ja estoitta. Esimerkiksi nettipiratistit pitävät musiikin latausta ihmisen perustarpeiden tyydyttämiseen liittyvänä tekona. Tietääkseni kukaan ei ole tässä maailmassa kuollut musiikin puuttumiseen. Itsekin latailin aikoinaan elokuvia ja musiikkia, mutta en vertaisverkkojen käytön lopettamisen jälkeen ole viettänyt yhtään surullisempaa elämää. Elämänlaatuun musiikki toki vaikuttaa ja musiikin suurkuluttajana en haluaisi elää ilman musiikkia. Musiikkia voi kuitenkin kuunnella ilmaiseksi päivät pitkät käyttäen kirjastoa, ilmaisia netin musiikkisovelluksia (esim. Spotify) ja radiota. (Aina voi myös itse soittaa, hiphei!) Sitten takaisin pois upottavilta rönsyilyjen teiltä varsinaiseen sensuurin kritisoinnin kritisointiin :)
Taannoin viranomaiset päättivät perustaa suuren ja pelottavan mustan listan, jonka avulla estettäisiin pääsy lapsipornosivuille. Asiasta nousi suuri kohu, mutta mielestäni koko tilanne ajautui absurdiksi. Sen sijaan, että asiasta jotain tajuavat olisivat ottaneet osaa yhteiseen hyvään suodatusmekanismia kehittäen, olivat keskustelupalstat täynnä kritisointia pornosuodatuksen huonosta toteutuksesta. Kyllä, toteutus oli huono. Olisiko sen kaiken valittamiseen käytetyn energian voinut kuitenkin käyttää käytännön toimien parempaan toteuttamiseen?
Loppukaneettina voisin vielä todeta, että onneksi minulla ei ole tähän päivään mennessä lapsilla siunattu. Jos olisi, en kenties enää olisikaan näin viisas ;) Mielestäni sensuuri ja kaikenlainen varoittelu on hyvä juttu. Liian tiukkoja rajoja on aina helpompi hellittää kuin etsiä jo hukkaan karanneita hevosia. Jokainen opettajantyötä vähänkään tunteva tietää tämän.
Eläköön sensuuri!
Viitteet:
Niinistö, H. & Ruhala, A. Pienten lasten mediakasvatus.. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 123 – 135. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
Opetusministeriö. Luonnos toimintaohjelmaksi 2005-2007: Mediaväkivalta, Lapset ja media. Opetusministeriön monisteita 2004:10. Opetusministeriö. Kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan osasto. 2004. Saatavissa [WWW]: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2004/liitteet/Mediavakivalta_toimintaohjelmaluonnos.pdf
Oravala, J. Kohti elokuva- ja mediakasvatusteorioiden käsitteellistä ja pragmaattista synteesiä. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 103 – 116. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Lissää mössöö!
Tänään se taas jatkuu - Johdatus mediakasvatukseen nimittäin. Saamme taas uuden tehtävänannon, jonka jälkeen odotettavissa on teräviä oivalluksia ja sanan säilän heiluttelua. Tai vähintäänkin yritystä.
Sain jopa kellonajan muokattua oikeaksi! Nyt minun ei luulla friikkinä kirjoittelevan aamun pimeinä tunteina :)
Sain jopa kellonajan muokattua oikeaksi! Nyt minun ei luulla friikkinä kirjoittelevan aamun pimeinä tunteina :)
Mitä tänne sitten voi kirjottaa?
...kysyn vaan!
Tylsät ja kantaaottamattomat blogit --> tyhjänpäiväisiä. Kantaaottavat blogit on niitä, jotka (toivottavasti) pystyvät murtamaan viime kirjoituksessani kritisoimaa valtavirtakulttuurin hienovaraisesti harjoittamaa aivopesua. Sitten kun kyseenalaistat ja kritisoit ni lätkästään syytteet ja sakkorangaistukset.
Okei, oikeasti en ole nopeaa lukaisua kummemmin perehtynyt kohubloggaaja Halla-ahon ajatuksiin. En voi siis sanoa juuta enkä jaata hänen tapauksestaan. Mutta on se silti jotenkin ristiriitaista, että kaikkivoipa opetusjärjestelmä opettaa kaiken kyseenalaistamista ja jonkun sitä tehdessä lyödään lasku kouraan. äh. Käsittääkseni Halla-aho kuitenkin tarttui epäkohtiin, mutta käsittelytapa taisi olla jokseenkin raju.... okei... meni se vissiin vähän yli :)
Korjatkaa minua jos olen väärässä.
Tylsät ja kantaaottamattomat blogit --> tyhjänpäiväisiä. Kantaaottavat blogit on niitä, jotka (toivottavasti) pystyvät murtamaan viime kirjoituksessani kritisoimaa valtavirtakulttuurin hienovaraisesti harjoittamaa aivopesua. Sitten kun kyseenalaistat ja kritisoit ni lätkästään syytteet ja sakkorangaistukset.
Okei, oikeasti en ole nopeaa lukaisua kummemmin perehtynyt kohubloggaaja Halla-ahon ajatuksiin. En voi siis sanoa juuta enkä jaata hänen tapauksestaan. Mutta on se silti jotenkin ristiriitaista, että kaikkivoipa opetusjärjestelmä opettaa kaiken kyseenalaistamista ja jonkun sitä tehdessä lyödään lasku kouraan. äh. Käsittääkseni Halla-aho kuitenkin tarttui epäkohtiin, mutta käsittelytapa taisi olla jokseenkin raju.... okei... meni se vissiin vähän yli :)
Korjatkaa minua jos olen väärässä.
tiistai 8. syyskuuta 2009
Aloitan mediadieetin.. huomenna
Median käyttöni viimeisen vuorokauden ajalta:
12:15-13:45 Mediakasvatuksen luento, tietokone edessä käytännössä koko ajan.
14:00-14:10 Työhön liittyvien sähköpostien kirjoittamista ja puheluita
14:20-16:00 Koulutöiden tekemistä, välillä ote lipsui myös viihteen puolelle (BB:n nettisivut, Facebook, sähköpostit)
16-18 Tietokone auki ja välillä käytössä uutisten lukua varten
18:00-18:15 pätkä Emmerdalea syömisen ohessa
19:00-20:00 Uutiset ja Salatut elämät auki taustalla, muttei aktiivisessa seurannassa
21:00-22:30 24 ja Tuomas Embuske ja siinä sivussa tietokoneen käyttöä (sähköpostit, facebook jne)
23:10-23:40 BB ja tietokoneen käyttöä
24:50-00:10 Kirjojen lukemista ennen nukahtamista (Raamattu, Kuolema ilmoittaa lehdessä by Agatha Christie)
07:45 Telkkari ja tietokone auki ja sukellus viimeisen vuorokauden tapahtumiin niin uutisten kuin sähköpostienkin maailmaan. Lisäksi jatkoin välitehtävän pohdiskeluosion kirjoittamista.
08:10-8:40 Telkkari kiinni ja kone jää auki. Nyt pitää keskittyä kirjoittamiseen!
08:40-09:20 Telkkari auki aamuvenyttelyn taustalle
09:30-10:00 Lukemista (Raamattu)
10:00-11:00 Asioiden hoitamista Internetissä (koulutöitä, raha-asioita jne), samalla musiikin kuuntelua. Välillä kone kiinni ja järjestin musiikin soidessa koulupapereita.
11:00-12:00 Tietokone auki vieressä, mutta ei koko aikaa aktiivisessa käytössä. Enimmäkseen koulutöiden tekoa ja kitaralla soittelua, välillä konetta avuksi käyttäen
- Huomattakoon, että kaikkina aikoina koneen ja tietokoneen käyttöön liittyy myös ”tyhjäkäyntiä”, eli viihteellisiä asioita (FB, BB, Iltalehti jne.)
- Yksittäisiä puheluita en merkinnyt tähän, mutta puhelintakin olen käyttänyt.
Ja sitten pohdintoja:
Välitehtävä 1:n tehtävänannon mukaan opiskelijoiden oli seurattava omaa mediankäyttöään. Yllä olevassa listassa on surkeaa tekstiä siitä, kuinka minutkin voidaan laskea nörttien joukkoon: lähes kaikki valveillaoloaika kuluu enemmän tai vähemmän erilaisten sähköisten laitteiden tai mediahumpuukin parissa. Ottamatta suurempaa kantaa siihen, edustaako yllä oleva seuranta normaalipäivääni (joskus edustaa, joskus taas ei todellakaan), on huomattava, että en todellakaan toimi omien ihanteideni mukaan. Oma ihanteeni olisi käyttää esimerkiksi nettiä vain välttämättömien asioiden hoitoon, mutta huomaan monesti viettäväni aivan liikaa aikaa erilaisten sosiaalisten medioiden parissa. Myös viimeisen vuorokauden aikana, VOI KAUHIA!! Elämää on ulkopuolellakin.
Tällä hetkellä olen käynyt vasta yhden mediakasvatuksen luennon. Lisäksi olen tutustunut kurssin viralliseen oppimateriaaliin yhtä lukua silmäillen. Päällimmäisenä mielessäni pyörii X-Files sarjasta tuttu lause ”The Truth is out there”. Miksi? Antakaas kun selitän.
Suomen mediakasvatuksen kentässä ”alkoi toinen suuri aalto 1960-luvulla, jolloin kansalaisista ryhdyttiin kasvattamaan tietoyhteiskunnan toimijoita” (s. 3, Kupiainen et al. 2007). Mediakasvatuksen historiassa voidaan kuitenkin erottaa jo 1950-luvulta lähtien erilaisia ”virtauksia”: 1950-luvulla keskityttiin sanomalehtiin, 1960-luvulla televisioon, 1970-luvulla joukkotiedotukseen, 1980-luvulla videoon ja 1990-luvulla tietokoneeseen. (s. 16, Kupiainen et al. 2007). Kaikkien näiden painotusten aikana ja jälkeen on todettu, että viestimet vaikuttavat niitä seuraavien ihmisten maailmankuvaan. (s. 7, Kupiainen et al. 2007).
Yleisesti ottaen vuosikymmenten mediakasvatusoppi on mennyt perille. Ihmiset (ja varsinkin me sivistyneet yliopisto-opiskelijat) ovat hyvin kriittisiä median tarkkailijoita, jotka osaavat erottaa uutisen tai elokuvan sisällön takana vaikuttavat tekijät. Osaamme katsoa vaikkapa kauhuelokuvia ja suhtautua asiaan oikealla keveydellä siten, etteivät Freddyt ja muut möröt tule uniimme. Tai ainakaan vie uniamme. Mutta onko kaikki näin yksinkertaista? Jos vuorokaudesta lähes puolet vietetään erilaisten julkisten viestimen äärellä, eivät nämä viestimet voi olla vaikuttamatta ihmisen ajattelutapoihin (s. 7, Kupiainen et al. 2007). Massamedian (jos tätä termiä voi enää käyttää) edustamat ajatusrakennelmat ova yllättävän suvaitsemattomia. Jos yleinen mielipide on yhtä mieltä, on valtavirrasta poikkeava mielipide ”tiukkapipoinen” tai vähintäänkin muuten outo.
Muuten: Eriyisesti valtavirrasta poikkeamisen outouden huomaa jos kuuluu edustamaani ryhmään. Minä nimittäin tunnustaudun ajattelevani tavalla, jonka tiukkapipoisimmat populistit luokittelisivat kristilliseksi fundamentalistiksi. Tässä tahtojen kamppailussa olen kuitenkin onnistunut tylsistyttämään itseni valtavirtamedian äärellä. Haluaisin toki olla tiukkapipoisempi mielipiteissäni ja sitä kautta tarjota hyvää viihdettä kaikille blogini lukijoille. Niinhän se menee: mitä fanaattisemmin joku julistaa omia mielipiteitään, sitä hassumpi ja viihteellisempi hän on. Lupaan olla jatkossa täten fanaattisempi ja vähentää television ja internetin viihdekäyttöä. Mutta aloitan vasta huomenna, ensin pitää katsoa mitä Big Brotherin tyypeille kuuluu.
Summa summarum:
Vaikka itsekin ylpeilen olevani kriittinen mediankäyttäjä, annan median jatkuvasti muokata omia mielipiteitäni suuntiin, joihin en oma-alotteisesti kulkisi. Ärsyttävää.
Viittaus:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 3 – 26. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
12:15-13:45 Mediakasvatuksen luento, tietokone edessä käytännössä koko ajan.
14:00-14:10 Työhön liittyvien sähköpostien kirjoittamista ja puheluita
14:20-16:00 Koulutöiden tekemistä, välillä ote lipsui myös viihteen puolelle (BB:n nettisivut, Facebook, sähköpostit)
16-18 Tietokone auki ja välillä käytössä uutisten lukua varten
18:00-18:15 pätkä Emmerdalea syömisen ohessa
19:00-20:00 Uutiset ja Salatut elämät auki taustalla, muttei aktiivisessa seurannassa
21:00-22:30 24 ja Tuomas Embuske ja siinä sivussa tietokoneen käyttöä (sähköpostit, facebook jne)
23:10-23:40 BB ja tietokoneen käyttöä
24:50-00:10 Kirjojen lukemista ennen nukahtamista (Raamattu, Kuolema ilmoittaa lehdessä by Agatha Christie)
07:45 Telkkari ja tietokone auki ja sukellus viimeisen vuorokauden tapahtumiin niin uutisten kuin sähköpostienkin maailmaan. Lisäksi jatkoin välitehtävän pohdiskeluosion kirjoittamista.
08:10-8:40 Telkkari kiinni ja kone jää auki. Nyt pitää keskittyä kirjoittamiseen!
08:40-09:20 Telkkari auki aamuvenyttelyn taustalle
09:30-10:00 Lukemista (Raamattu)
10:00-11:00 Asioiden hoitamista Internetissä (koulutöitä, raha-asioita jne), samalla musiikin kuuntelua. Välillä kone kiinni ja järjestin musiikin soidessa koulupapereita.
11:00-12:00 Tietokone auki vieressä, mutta ei koko aikaa aktiivisessa käytössä. Enimmäkseen koulutöiden tekoa ja kitaralla soittelua, välillä konetta avuksi käyttäen
- Huomattakoon, että kaikkina aikoina koneen ja tietokoneen käyttöön liittyy myös ”tyhjäkäyntiä”, eli viihteellisiä asioita (FB, BB, Iltalehti jne.)
- Yksittäisiä puheluita en merkinnyt tähän, mutta puhelintakin olen käyttänyt.
Ja sitten pohdintoja:
Välitehtävä 1:n tehtävänannon mukaan opiskelijoiden oli seurattava omaa mediankäyttöään. Yllä olevassa listassa on surkeaa tekstiä siitä, kuinka minutkin voidaan laskea nörttien joukkoon: lähes kaikki valveillaoloaika kuluu enemmän tai vähemmän erilaisten sähköisten laitteiden tai mediahumpuukin parissa. Ottamatta suurempaa kantaa siihen, edustaako yllä oleva seuranta normaalipäivääni (joskus edustaa, joskus taas ei todellakaan), on huomattava, että en todellakaan toimi omien ihanteideni mukaan. Oma ihanteeni olisi käyttää esimerkiksi nettiä vain välttämättömien asioiden hoitoon, mutta huomaan monesti viettäväni aivan liikaa aikaa erilaisten sosiaalisten medioiden parissa. Myös viimeisen vuorokauden aikana, VOI KAUHIA!! Elämää on ulkopuolellakin.
Tällä hetkellä olen käynyt vasta yhden mediakasvatuksen luennon. Lisäksi olen tutustunut kurssin viralliseen oppimateriaaliin yhtä lukua silmäillen. Päällimmäisenä mielessäni pyörii X-Files sarjasta tuttu lause ”The Truth is out there”. Miksi? Antakaas kun selitän.
Suomen mediakasvatuksen kentässä ”alkoi toinen suuri aalto 1960-luvulla, jolloin kansalaisista ryhdyttiin kasvattamaan tietoyhteiskunnan toimijoita” (s. 3, Kupiainen et al. 2007). Mediakasvatuksen historiassa voidaan kuitenkin erottaa jo 1950-luvulta lähtien erilaisia ”virtauksia”: 1950-luvulla keskityttiin sanomalehtiin, 1960-luvulla televisioon, 1970-luvulla joukkotiedotukseen, 1980-luvulla videoon ja 1990-luvulla tietokoneeseen. (s. 16, Kupiainen et al. 2007). Kaikkien näiden painotusten aikana ja jälkeen on todettu, että viestimet vaikuttavat niitä seuraavien ihmisten maailmankuvaan. (s. 7, Kupiainen et al. 2007).
Yleisesti ottaen vuosikymmenten mediakasvatusoppi on mennyt perille. Ihmiset (ja varsinkin me sivistyneet yliopisto-opiskelijat) ovat hyvin kriittisiä median tarkkailijoita, jotka osaavat erottaa uutisen tai elokuvan sisällön takana vaikuttavat tekijät. Osaamme katsoa vaikkapa kauhuelokuvia ja suhtautua asiaan oikealla keveydellä siten, etteivät Freddyt ja muut möröt tule uniimme. Tai ainakaan vie uniamme. Mutta onko kaikki näin yksinkertaista? Jos vuorokaudesta lähes puolet vietetään erilaisten julkisten viestimen äärellä, eivät nämä viestimet voi olla vaikuttamatta ihmisen ajattelutapoihin (s. 7, Kupiainen et al. 2007). Massamedian (jos tätä termiä voi enää käyttää) edustamat ajatusrakennelmat ova yllättävän suvaitsemattomia. Jos yleinen mielipide on yhtä mieltä, on valtavirrasta poikkeava mielipide ”tiukkapipoinen” tai vähintäänkin muuten outo.
Muuten: Eriyisesti valtavirrasta poikkeamisen outouden huomaa jos kuuluu edustamaani ryhmään. Minä nimittäin tunnustaudun ajattelevani tavalla, jonka tiukkapipoisimmat populistit luokittelisivat kristilliseksi fundamentalistiksi. Tässä tahtojen kamppailussa olen kuitenkin onnistunut tylsistyttämään itseni valtavirtamedian äärellä. Haluaisin toki olla tiukkapipoisempi mielipiteissäni ja sitä kautta tarjota hyvää viihdettä kaikille blogini lukijoille. Niinhän se menee: mitä fanaattisemmin joku julistaa omia mielipiteitään, sitä hassumpi ja viihteellisempi hän on. Lupaan olla jatkossa täten fanaattisempi ja vähentää television ja internetin viihdekäyttöä. Mutta aloitan vasta huomenna, ensin pitää katsoa mitä Big Brotherin tyypeille kuuluu.
Summa summarum:
Vaikka itsekin ylpeilen olevani kriittinen mediankäyttäjä, annan median jatkuvasti muokata omia mielipiteitäni suuntiin, joihin en oma-alotteisesti kulkisi. Ärsyttävää.
Viittaus:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 3 – 26. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf
maanantai 7. syyskuuta 2009
Kohta alkaa kunnon vyörytys!
Johdatus mediakasvatukseen -kurssi alkoi tänään. Huomenissa on sitten odotettavissa ensimmäistä välitehtävää ja siihen liittyvää blogikirjoittelua. Kurssin suorittamisessa oli valittava joko blogin pitäminen välitehtäviä hyväksikäyttäen tai välitehtävien tekeminen JA tentti. Laiskana opiskelijana valitsen luonnollisesti blogin pitämisen. Tällöin teen joka tapauksessa tehtävät, mutta saan tehtävien kirjaamisella blogiin korvattua tentin tekemisen.
Toisena laiskuuden osoituksena on lähteiden käyttö. Ainut lähde, jota tulen itsetarkoituksellisesti käyttämään blogeja kirjoittaessani on Mediakasvatusseuran julkaisu 1/2007: Näkökulmia mediakasvatukseen, jonka ovat toimittaneet Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Julkaisijana toimii siis Helsingissä toimiva Mediakasvatusseura ry. Lähde on saatavissa osoitteessa: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf. Kaikki jatkossa tekemäni lähdeviittaukset tulevat viittaamaan tähän julkaisuun, ellei toisin mainita.
PS:
Aloitin jo orientoitumaan siihen, että kohta näille sivuille ryntää paljon kävijöitä. Nimittäin aloitin aamun kevyesti kitaraa soitellen. Jahka vaan muutama kommentoi blogiani, niin lisäilen mainokset ja sitten haavi auki rahaa odottelemaan :)
Toisena laiskuuden osoituksena on lähteiden käyttö. Ainut lähde, jota tulen itsetarkoituksellisesti käyttämään blogeja kirjoittaessani on Mediakasvatusseuran julkaisu 1/2007: Näkökulmia mediakasvatukseen, jonka ovat toimittaneet Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Julkaisijana toimii siis Helsingissä toimiva Mediakasvatusseura ry. Lähde on saatavissa osoitteessa: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf. Kaikki jatkossa tekemäni lähdeviittaukset tulevat viittaamaan tähän julkaisuun, ellei toisin mainita.
PS:
Aloitin jo orientoitumaan siihen, että kohta näille sivuille ryntää paljon kävijöitä. Nimittäin aloitin aamun kevyesti kitaraa soitellen. Jahka vaan muutama kommentoi blogiani, niin lisäilen mainokset ja sitten haavi auki rahaa odottelemaan :)
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Nyt se alkaa
Nyt se sitten alkaa. Pitkään aikaan en ole käyttänyt aktiivisesti irc-galleriaa, irciä, meseä tai oikeastaan mitään muutakaan sosiaalista hittituotetta. Reilu kuukausi sitten "lankesin" kuitenkin facebookiin ja nyt jopa bloggaamaan. Jotkut ovat kuulemma päässeet tienaamaan pelkällä blogin pitämisellä. Se sopisi mulle oikeen mainiosti - istuisin kotona soitellen kitaraa ja välillä kirjoittasin ajatuksia laajalle fanipohjalle, joka runsailla lahjoituksillaan rahoittas mun elämän. Tai toinen vaihtoehto on, että voisin provosoivilla mielipiteilläni rakentaa laajaa fanijoukkoa.
Oikea syy blogin pitämiselle on kuitenkin se, että täydennän koulutustani opettajan pedagogisilla opinnoilla ja opinnoissa näyttää tällä hetkellä olevan kuuma juttu blogin pitäminen. Tämän vuoden aikana tulen käyttämään blogia ensisijaisesti koulutöiden takia, mutta ties vaikka vankka fanikunta alkaisi jossain vaiheessa rahoittaa elämääni ;)
Oikea syy blogin pitämiselle on kuitenkin se, että täydennän koulutustani opettajan pedagogisilla opinnoilla ja opinnoissa näyttää tällä hetkellä olevan kuuma juttu blogin pitäminen. Tämän vuoden aikana tulen käyttämään blogia ensisijaisesti koulutöiden takia, mutta ties vaikka vankka fanikunta alkaisi jossain vaiheessa rahoittaa elämääni ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)