Kaikenlaiset kuvatukset repivät verkkokalvoni verille

Menen ruokakauppaan ja näen edessäni kaurahiutalepaketteja. Osa niistä on hyvin tylsän näköisiä, kun taas osassa myös paketin ulkonäköön on panostettu suuresti. Kumman paketin ostan? Jos olisin rikas, lankeaisin varmasti siihen ansaan, että ostaisin mukavammalta näyttävän paketin. Onneksi(?) olen köyhä ja joudun valitsemaan kaurahiutaleeni kilohinnan perusteella. Mutta onnistunko toimimaan näin rationaalisesti joka tilanteessa? Entäs jos ostan tai lainaan tenttikirjan? Valitsenko sen, joka on tehty houkuttelevimman näköiseksi? Usein käy näin. Entäs sitten kadunvarsilla sijaitsevat kyltit tai pyörivät mainospilarit? Ostanko kahvitteluherkukseni mieluummin sen keksin, jonka kuva on pyörinyt pääkadun varrella? Vastaus on mitä luultavimmin: kyllä. Kuvia on joka paikassa ja niiden tehtävänä on (suhteellisen usein) tarkoituksena toimittaa pienet opiskeluuni saatavat valtionavustukset jonkin enemmän tai vähemmän monikansallisen yrityksen voitoksi. Ainahan näin ei tietenkään ole, mutta usein on. Moni normaalissa kaupunkikuvassa näkemäni kuva osuu tähän kategoriaan.

Kuvien merkityksestä kirjoittaa Sirkka Laitinen, jonka mukaan ”visuaalisuus on kulttuurissamme kaikkialla” (s. 61, Laitinen 2007). Visuaalisuuden lonkeroiden kiertymisen huomaa myös muussa viihteessä. Vielä pari vuosikymmentä sitten ainoat tehosteen rock-konsertissa olivat valot ja savu (visuaalisuutta nekin). Nykyään konsertissa musiikki on enenevässä määrin vain osa kokemusta. Lopun vaikutelman luovat valot, näytöt, rakennelmat jne. Itsekin aion ensi maanantaina sännätä jonottamaan lippuja U2:n konserttiin. U2:n spektaakkelithan koostuvat sydäntä riipaisevan kauniin musiikin lisäksi myös yhdestä maailman näyttävimmästä lavaspektaakkelista. (Tämä oli sitten pakollinen fanitus tämän päivän bloggauksen osalta :)

Millainen ympäristömme olisi ilman niin suurta visuaalisuutta? Luultavasti aika tylsä, luulen minä. Kuka haluaisi asia harmaassa betoniviidakossa? En minä ainakaan. Eli eivät markkinavoimien syytämät kuvat välttämättä pelkkiä pahoja asioita ole.

Millaisia kuvat ovat? Kuvat kuvastavat nykyaikaamme, sillä niiden taustalla on aina vaikuttava kulttuuri (s. 64, Laitinen 2007). Erikoisesti miehenä huomaan enemmän tai vähemmän seksistä vihjailevien mainoskuvien ryöpyn. Tähän kohtaan sisältyykin sitten päivän moralisoiva avautumiseni. Seksi myy ja sen ovat mediamogulit huomanneet. Useat mainokset myyvät naisen ruumiilla. Tästä kärsivät mielestäni kaikki. Feministismieliset naissukupuolen edustajat älähtävät naisen esineellistämisestä. Suuri osa miessukupuolisista pallontallaajista luultavasti vähät välittää tällaisen mainonnan ongelmallisuudesta. On kuitenkin olemassa se porukka miehistä, jotka haluaisivat valikoida verkkokalvoilleen tulevaa alastomuuden tai vähäpukeisuuden määrää. Usein tämä onnistuu television kanavasäädintä käyttämällä tai tietokoneen hiirtä klikkaamalla. Aina ei kuitenkaan kannata kävellä silmät kiinni tiheästi liikennöidyllä kadulla. Ehkä nyt vähän kärjistän asioita tässä saarnassani, mutta sama suomeksi sanottuna: kritisoin mediailmapiirin yleistä pornoistumista.

Laitinen (s. 70, 2007) mainitsee, että visuaalisen mediakasvatuksen ei tulisi taipua viihdeteollisuuden vaatimusten edessä, mutta ei toisaalta myöskään sortua saarnaamaan. Olen tästä aika pitkälti samaa mieltä. Mielestäni visuaalisessa mediakasvatuksessa olisi otettava kantaa myös edellä mainittuun (mielestäni viihde- ja mainostoiminnasta lähtöisin olevaan) pornoistumiseen, mutta jätettävä ratkaisun mahdollisuus oppilaalle itselleen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani tarkkailen päivän tehtävänantoa ja huomaan käsitelleeni vasta noin kolmasosan annetuista aiheista! Lienee aika vaihtaa jumitusvaihteelta selkeästi asiapitoisemmalle linjalle.

Entäs televisio visuaalisen median edustajana? Mielestäni televisiossa toteutuu sama kuin edellä mainitsemissani rock-konserteissa. Enää (eikä varmaan enää pitkään aikaankaan) televisio ei ole pelkkää liikkuvaa kuvaa, jolla luodaan kuvia ihmisten verkkokalvoille. Ei! Televisio- ja elokuvatuotannossa panostetaan onneksi myös kuvan ohella välittyvän äänen laatuun. Monissa elokuvissa musiikin tekemiseen onkin käytetty sinfoniaorkestereita. Ilman ääntä usea elokuva olisi paljon tylsempi. Kuvittelepa vaan vaikka kauhuelokuva ilman lajityypille ominaisia staccatoja! Musiikki yksinään ei toimi niin säikäyttävästi, eikä kuvakaan. Mutta yhdistetäänpä ne ja saadaan aikaan kananlihalle noussut nahka ja selkäpiitä karmiva tunne. Toisaalta myös elokuvan tulkitsemiseen pätee jo luennolla moneen kertaan todettu asia: jos pääsee itse tekemään, oppii myös näkemään. Myös Laitinen toteaa tämän seuraavaan tapaan:”Median kuvastoa ei opita tulkitsemaan pelkästään median vastaanottajina, vaan aktiivisesti itse tuottamalla ja ilmaisemalla” (s. 70, 2007).

Kirjoitelmani on jo sen verran pitkä, että voin onnitella sinua jos pääsit tänne asti. Tämän takia kommentoin tehtävänannossa mainittua lehtien kuvitusta erittäin lyhyesti: Mielestäni kuvat lehtijuttujen tehostajina ovat erinomainen asia. Kuinka moni uutinen jääkään lukematta jos siihen ei ole yhdistetty kuvaa? Lisäksi tuntuu, että tärkeimmät (tai myyvimmät) artikkelit on varustettu kuvilla. Jopa niin räikeästi, että välillä kuvatekstiksi on jouduttu kirjoittamaan:”Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen.”

Kertooko tämä mitään kuvien vallasta meihin?


Viite:
Laitinen, S. Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 61 – 72. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf