Ei mediakasvatus, eikä arvokasvatus...vaan nämä kaksi yhdessä!

Tämän kirjoituksen lähtökohdat ovat varsin erikoiset. Mutta ei hätää, niin on erikoinen itse aiheeseen vievä aasinsiltakin. Olen juuri viettänyt unettoman yön ja kylmän aamun jonotettuani lippuja siihen niin kovasti mainostamaani konserttiin. Kyllä – jos olen elossa ja ehjänä, nautin elokuussa 2010 U2:n musiikista Olympiastadionilla. Tässä ovat siis lähtökohdat, mutta eivät kaikki. Edellisen yön unettomuuteni johtui lippujen nopeasta myyntitahdista. Suurin osa lippujen ostajista kuuluu innokkaaseen fanilaumaan, joka ostaa liikeneviä lippuja epätoivon vimmalla. Joukkoon mahtuu myös trokareita, jotka käyttävät toisten taidenälkää hyväksi. Nuo kelvottomat lurjukset ovat harjaantuneet ostamaan lippuja maksimimäärän, jotta voisivat loppuunmyynnin jälkeen kiskoa fanien selkänahasta loputkin sentit. Tästä suivaantuneena hermostuin siihen, että tekniikkaa kyllä osataan käyttää, mutta sen käytön tähtäimenä on vain oman navan hyvinvoinnin lisääminen. Ja tämä oli se aasinsilta, sitten asiaan.

Peruskoulun opetussuunnitelmassa (s. 39, 2004) sanotaan: ”oppilaan halutaan ... suhtautumaan kriittisesti median välittämiin sisältöihin ja pohtimaan niihin liittyviä eettisiä ja esteettisiä arvoja viestinnässä...”. Laitinen (s. 70, 2007) toteaa visuaalisen mediakasvatuksen tehtäviin kuuluuvan ilmaisullisten, esteettisten ja eettisen arvojen pohdinnan ja kokeilemisen itse kuvaa tekemällä. Laitinen kannattaa linjausta, jossa arvomaailmaa ei siirretä oppilaisiin sen paremmin viihdeteollisuuden kuin opettajankaan toimesta.

Mutta mitäs mitäs? Kenelle jää sitten vastuu arvokasvatuksesta? Mustosen (s. 16, 2006) mukaan ”lapsen läheisillä on merkityksellinen rooli siinä, ettei lapsen arvo- ja todellisuuskäsitys eikä maailmankuva muodostu yksinomaan mediasta” (katso: s. 128, Niinistö & Ruhala 2007). Vanhempien ei myöskään tulisi mennä siihen lankaan, että lapset teknisesti taitavampina käyttäjinä olisivat myös tarpeeksi sivistyneitä käyttäytymään siivosti netissä.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Mielestäni jokaisen ihmisen tulisi heittää hyvästit tälle individualistista ajattelutapaa kannattavalle ilmapiirille ja alkaa oikeasti välittää läheisistään. Itseään satuttava lapsi (tai aikuinenkin) ei ole vain sosiaalihuollon tai omien vanhempiensa vastuulla. Varsinkin meidän nykyisten tai tulevien opettajien on herättävä huomaamaan nykynuorten hämärtyneet arvokäsitykset. Olkaamme rohkeasti esimerkkeinä ja tukena nuorille, jotka tarvitsevat meitä. (Tunsin suurta tarvetta lopettaa vuodatukseni kehotukseen :D)

PS:
Menetin tosiaan hermoni nettitrokareihin ja kysyin mitä näille ilkimyksille on tehtävissä. Odotan vastauksia mm. poliisilta, verohallinnolta ja huuto.netin ylläpidolta. Otetaan heidän rahansa ja jätetään ne metsän eläimille ja taivaan linnuille!!


Viitteet:
Laitinen, S. Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 61 – 72. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf

Mustonen, A. (2006). Mediasta se pienikin ponnistaa. Teoksessa Niinistö, H. ja Ruhala, A.(toim.), Henriksson, A.& Pentikäinen, L. Mediametkaa! Mediakasvattajan käsikirja kaikilla mausteilla. Jyväskyä; Gummerus, 16–20.

Niinistö, H. & Ruhala, A. Pienten lasten mediakasvatus. In: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. Näkökulmia mediakasvatukseen. Julkaisu 1/2007. Helsinki. 2007. Mediakasvatusseura ry. ss. 123 – 136. Saatavissa [WWW]: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf

POPS 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallitus. Saatavissa [WWW]: http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf